top of page

Tekstinäytöt

Reposaaren Siiseli - luonnekuvaus

"Reposaaren vähentäessä hevoskantaa kesällä 2020 pengoin suomenhevosia sormet syyhyten; olihan kyseessä kerrankin valmiiksi kisattuja, jo aikuisikään ehtineitä hevosia, joista saisi oivaa jalostusmateriaalia meidän lauman jatkeeksi, ja vielä parempi, näitä voisi laittaa liisauksella tallin ulkopuolelle! Niin vissiin sen liisauksen suhteen, sillä heti nähdessäni Siiselin ja tutkittuani sen suvun olin vakuuttunut, että tämmöistä aarretta ei pitäisi päästää silmistään, ja heitin heti viestiä, jonka sisältö oli suunnilleen "Haen sen Kiisselin, sano summa". Ja niin minä hain Siiselin - siis Kiisselin, heti seuraavana viikonloppuna lahjottuani tallikäsiä grillibilein ja viikonloppuekstroilla."

Kiisseli on niitä hevosia, jotka lasketaan ensisilmäyksellä niihin mukaviin hevosiin. Oikea laiskanpulskea perus suomijuntti, joka on onnellisimmillaan vihreää puskevassa tarhassa ja kaverin tai kahden kanssa, mutta ei pane pahakseen katuharjankaan kanssa huiskivaa ihmistä, koska mitä sitä turhia, vaikkei Kiisseli sen suuremmin rupea rakkauttaan tunnustamaan. Paitsi lasten kanssa, Kiisseli rakastaa lapsia suuresti ja seuraakin aina yhtä suurella mielenkiinnolla, mitä pikkuihmiset sen päänmenoksi keksivät. Kaiken kaikkiaan siis semmoinen eloveenasuomalainen, että sitä käyttää mielellään kaikissa kissanristiäisissä, jonne meidät satutaan kutsumaan, oli se sitten talutusratsastuksen tai hääajojen muodossa.

Kiisseli on siis mitä helpoimpia hevosia laittaa; liekö tasaisen varman sukunsa vai kasvattajansa rakastavan kasvatuksen ansiota, tamma on niitä harvoja meidän hevosista, jotka voi vaikka hoitaa ja valmistella irtaallaan tarhassa, eikä se köpöttele pois, korkeintaan ottaa askeleen joskus eteenpäin yltääkseen vähän makoisamman näköisiin ruohonkorsiin. Kiisseli on myös niitä turvallisia hevosia lasten kanssa puuhaamiseen, sillä vaalea raudikkohan seisoo vaikka maailman tappiin asti siinä, missä se nyt sattui olemaan, kun pikkuihminen tuli sitä vastaan. On myös turvallista päätellä tamman lempeästä hörinästä ja hellistä elkeistä lapsukaisten parissa sen pitävän suuresti näiden pienempien kaksijalkaisten hellyydenosoituksista. Lisäksi se on niin kiltti, että jopa pienimmät ratsastajien alut ovat voineet sen mukana liikuskella talutuksien ajan, toki lähinnä vierestä seuraajina, mutta Kiisseli kulkee kiltisti vaikka taaperon vauhdilla, mikäli semmoinen sattuu tamman mukana taivaltamaan.

 

Kiisseliä ei meille kisahevokseksi ostettu, vaan se tuli suoraan valmiina siitoskäyttöön. Sitä kuitenkin liikutetaan siinä, missä muitakin tilamme hevosia, joten tämänkin tamman voi sanoa olevan aika perinteinen suomiratsu. Sellainen hieman hitaasti syttyvä, puoliunessa tallustava liinakko, joka nauttii suuresti leppoisista hömpöttelyistä, jos nyt on ihan pakko tehdä jotain. Kiisseli on siis vähän laiskanpuoleinen, joskin mikäli sen ratsastaja osaa siltä jotain pyytääkin, laittaa se helposti myös itsensä kunnolla likoon. Kouluhevosena Kiisseliä ei ole kotikenttää kummemmin käytetty, mutta perustason settiä silläkin pääsee, jos niikseen tahtoo. Kiisseli ei ole niitä herkimpiä hevosia suustaan, mutta pohkeelle kylläkin, ja koulukiemurat ovat ihan tervetullutta aivojumppaa liinakolle.

Esteratsastus on selvästi Kiisselin juttu. Jopa tähän "vanhukseen" tulee kummasti pörinää puomien kanssa, olivat ne sitten maassa tai ilmassa, Kiisseli on mielellään suuntamassa niitä kohti. Tamma onkin jo pidäteltävää mallia kokonaisella radalla, eikä tämä hevonen pelkää sitten mitään, mikä eteen tulee. Raudikolle riittää, että kulma on jotain sinne päin, ja suurin haaste onkin lähinnä vaan ponnistushalujen hillitseminen.

luonteet

Playground's Hunnie Puff - luonnekuvaus

Puttea ei ehdottomasti olisi pitänyt nimetä, no, Puteksi, jos Elleniltä kysyy, mutta varsa-aikana annettu nimi nyt vaan pinttyi poniin kiinni, ettei sitä enää pystynyt vaihtamaan, vaikka kyllä sitä yritettiinkin. Ja ei sillä, Putte ei varmasti olisi reagoinut uuteen nimeen yhtään sen paremmin, kuin nykyiseenkään; koska Putte on itsenäinen poni, jonka ei tarvise miellyttää sinua.

Vaikka Putte on vahvasti perinyt emältään oman pään, se myös onneksi on varsin laiska ja mukavuudenhaluinen. Ei tamma anna kiinni jos se ei halua, mutta on siinä se parannus, ettei poni ota jalkoja alleen lähestyttessä; ilmeisesti kyseessä olisi Putelle liian kova ponnistus. Putte on myös varsin välinpitämätön siitä, kuka sitä käsittelee, kunhan sen tekee joku asiansa osaava, eli ihan lastenponi ei ole kyseessä. Hoitotoimenpiteistä Putte ei myöskään juuri perusta, kunhan sen rappaa vähän sinnepäin ja poni saa keskittyä siihen oleelliseen eli ruokailuun, rautias tyytyy tönöttämään paikallaan. Narussa Puten päähuolenaihe on se, että matka jatkuu ja jouhevasti, ettei sen tarvitse kyllästyä seuraansa. Ainoastaan traileri herättää tässä normaalisti niin laiskassa otuksessa suuria tunteita, ja ne esiintyvät lähinnä niskotteluna kyytiin noususta; joskus sen saa sinne kymmenessä minuutissa, jos Putte nyt päättää nähdä odottavan verkon vaivansa väärtinä, mutta joskus olemme joutuneet lyömään hanskat tiskiin ja perumaan ne ristiäiset, jonne ollaan oltu menossa. Itsessään matkailu tai määränpää eivät edes vaivaa Puttea, mutta jokin siinä lastaamisessa vastustaa.

Putte on siis varsin antiklimaattinen poni myös ajon saralla; se ei ole sen suuremmin reipas tai näyttäväkään, eikä juuri halua miellyttää ohjastajaa, mutta on siinä hyviäkin puolia. Tamma on erittäin tasainen ajettava, kunhan sen saa vetrymään, ja siltä uskaltaa pyytää rohkeasti toimintaa, vaikka alussa se ehkä puntaroikin työnteon hyötyjä itsekseen. Putte onkin niitä poneja, joille kerrotaan miten asiat menevät, ja oikeastaan sen tuumattua asian nyt olevan näin, on rautias ihan ajettavissa, ja hyvin sillä ajaakin.

Vuornan Pikkupulla - luonnekuvaus

Helmikuisena pakkasyönä syntyi meille viimein vuornalainen Pikkupulla, jota oli odotettu innolla Turmeltajan koko poppoossa; olihan siinä kaksi veikeää, persoonallista vanhempaa taustalla! Ja mitäpä muuta Riemun ja emä-Pullan varsasta voikaan tulla, kuin vähintään yhtä veikeä, ilkikurinen pysyvän silmäkulmanpilkkeen omistava pikku tammuska?

Pulla on paljolti emäänsä tullut, toki isältään aavistuksen enemmän pehmeyttä ja mutkattomuutta kahmaissut, aavistuksen ilkikurinen, helposti tylsistyvä jokapaikanhäärä. Tamman mielestä on oikein kivaa viettää aikaa varsinkin kaksijalkaisten kanssa, päästeleehän ne hassuja ääniä ja pyytää mitä omituisimpia asioita, kuten jalkojen nostamista tai toppuuttelevat vauhtia, jota Pikkupulla ei suinkaan sitten ymmärrä - sille luonnollisin vauhti tuntuukin olevan ainakin ravi, jos ei laukka. Äiti-Pullasta poiketen kenties meidän helpotukseksemme oma Pullamme on osoittautunut vähemmän jästipäisemmäksi, enemmän isänsä tapaiseksi seurasta nauttivaksi ja sitä mielellään osoittavaksikin pienhevoseksi. Ruunikko on myös huomattavasti myöntyväisempää, positiivisempaa sorttia, jota ei suinkaan haittaa huono keli tai kuravelli, ehei, sen mielestä polulla vastaantulevan rapakon kurat täytyy ihan jakaa asti taluttelijalle vedessä kuopimalla ja iloisesti aikaa viettämällä.


Pulla on erittäin helppo tarhata – sen voi lyödä yhteen minkä tahansa hevosen kanssa, eikä pikkutammaa haittaa lainkaan äreämpikään seuralainen. Ruunikko piekkari nauttiikin kovasti myös nelijalkaisten seurasta, ja tykkää osoittaa sitä onnellinen ilme turvallaan kaveriaan kirputellen. Kun Pulla puolestaan kyllästyy hellittelyyn, sillä on jo kaavaksi muodostunut uusi missio - löytää se tarhan kuraisin tai pölyisin, vielä parempi jos molemmat, kohta, jossa voi rypeä ja syväpuhdistaa nahkaa. Pulla itse nauttii tästä enemmän kuin sen harjausvuorossa oleva hoitaja, saahan tuikkivasilmäisen tamman putsaamiseen varata ainakin tuplaten aikaa. Varotoimena kaikkein kuraisimpina kausina pienhevonen saakin ylleen ulkoloimen muista poiketen, ihan vain ajallisista - sekä henkisistä - säästösyistä.
Tarhasta Pullan saa suht helposti haettua – ei se nyt ihan vastaan ole tulossa, mielellään vaan toljottaa silmät pyöreinä hakijaansa kaverin luota, mutta eipä tammuska pakoonkaan pinkaise. Taluttaessa ruunikko onkin erittäin yhteistyönhaluinen, mitä nyt toki kaiken sortin rapakoiden ja ojien suuntaan vetävä, mutta napakalla otteella jättää Pullamme ruosteojatkin rauhaan.

Pulla on helposti tylsistyvää sorttia. Siitä on hirmuisen pitkäveteistä seistä paikallaan viittä minuuttia pidempään, jos mahdollisuus on kierrellä ja kaarrella ja tonkia karsinan tai käytävän joka kolkka ja nurkka. Siksipä pikku Pullamme hoidetaan vain sidottuna. Tokihan se edelleen hieman kyllästymään ehtii, eritoten hoitajan rapatessa kurapan kannattaa jättää useamman askeleen päähän, mukaan lukien varusteet. Pulla ja varustus sopii yhteen kuin laiva ja majakka; pelkkä nahkan näkeminen saa piekkarin intopiukeaksi, tarkoittaahan se yleensä reippailua ja yhteistä tekemistä. Siksipä ruunikon kanssa ei esiinnykään sen suurempia vastusteluja, mitä nyt vaan innoissaan saattaa kuopia lattiaa hommalle rytmiä.

Selästä käsin - jos sinne ehtii ennen tamman omatoimista liikkeelle säntäystä - Pulla on oikein miellyttävä, tosin ainoastaan taitavan ja tarpeeksi virikkeitä antavan ratsastajan käsissä. Pienhevosen keskittymiskyky on nimittäin välillä kolmivuotiaan lapsen tasolla, joka on sattunut pääsemään uuteen, leluja pursuavaan päiväkotiin. Kaikkialla on niin paljon nähtävää ja kuultavaa ja nuuskuteltavaa! Pulla onkin varsinainen ohjus heti perseen satulaan koskiessa, ja siinä kysytään puolestaan jo käsilihasten kuntoa pidätellä puolisen minuuttia ruunikkoa, että jalustimetkin saa paikoilleen. Tämän jälkeen kannattaakin jo varautua antamaan höyhenenkevyitä apuja, sillä pienikin apu voi saada tämän piekkarin säntäämään ravissa siksakkia pitkin kenttää. Pullan kanssa verryttely voikin tuntua toivottomalta, sillä mielellään ei tammuska tuhlailisi aikaa mihinkään käyntilöntöstelyyn kun kaahaillakin voisi, ja joskus Pullan kanssa nyt ei vaan pääse yhteiselle tasolle. Yleensä kuitenkin myös tämä ruunikko rauhoittuu parinkymmenen minuutin jälkeen, ja sitä voi jopa alkaa ratsastamaan ihan ajatuksen kanssa.
Pullasta kouluratsastus voi olla kuolettavan tylsää, varsinkin, jos tunnilla toistetaan jatkuvasti samaa. Ikivirkeä tamma ei myöskään tykkää käyntihommista sitten yhtään. Kaikkiaan sen keskittymiskyky on siis todella, todella olematon kouluratsastukseen, mutta taitavampi ratsastaja saa Pullastakin kouluhevosen esiin. Ruunikolla on, kuten olettaa saattaa, ylivoimaisesti voittamaton, kaunis ja puhdas ravi, ja saapa kouluväännöistäkin Pullalle mieluista hommaa välttämällä turhaa toistelua. Kiireessä pientamma voi hieman jättää suorituksensa huolimattomaksi, mutta tekemällä osuuden vain pari kertaa putkeen yleensä saa jopa “tylsäämälsää”-asennoituneen Pullamme keskittymään itse tekemiseen, vaikkakin tämän jälkeen ruunikon mielestä homma on jo nähty. Mahdoton kouluhevonen Pulla ei suinkaan siis ole, se vaan vaatii kärsivällisen, sitä ymmärtävän ratsastajan hellällä kätösellä, joka osaa vaatia siltä.
Esteillä tämä pienhevonen suorastaan tihkuu ja puhkuu intoa alla, ja puomit nähdessään Pulla on jo menossa radalle, vaikka sen vuoro ei vielä olisikaan. Aremman ratsastajan käsiin ruunikkoa ei annetakaan, sillä menosta uskotaan tulevan aika päätöntä sähellystä, jossa sydän pomppii kurkussa. Jälleen kerran pienhevosen kanssa ensisijaisesti toimiikin varmakätinen ja rauhallisuutta uhkuva ratsastaja parhaiten. Ratsastajan tehtävänä onkin lähinnä säädellä vauhtia sekä ohjata ponia oikealle esteelle, ja Pulla hoitaa kyllä hyppyosuuden. Kulma voi olla periaatteessa mikä vain, esteeseen piirrettynä vaikkapa lohikäärme ja Pulla hyppää. Tamma on siis varmasti ja korkealle ponnistava, pehmeän alastulon omaava estesuokki parhaimmillaan. Ruunikko suorastaan nauttii tästä liitävästä hommasta, jolloin pyöreä piekkarikin voi lentää. Huvitustahan se välillä on herättänyt Pullan mojauttaessa yli ysikymppisen, mutta moni myöntääkin loppumetreillä ihailevansa tamman asennetta ja estekykyjä.
Maastossa – no maastossa Pullalla on tietty jälleen vakionopeudensäädin säädettynä ainakin 100km/h, ellei jopa enemmän, näin kuvainnollisesti sanottuna. Kukapa sitä maastossa joutaa vain rennosti köröttelemään, ei ainakaan pienpulla! Tamma nauttii suuresti maastoon päästessään, ja vaikka se kovasti tykkäisi kaahailla villissä kiitolaukassa pitkin peltoaukeaa, jotenkin tuntuu, että ruunikko pysyy näpeissä vähän paremmin luonnon keskellä. Liekö se suomalainen metsänpeikko sen sisällä käskee nauttimaan hetkestä sitten enemmän, tiedä häntä. Joka tapauksessa Pulla on oikein kiva valinta metsälenkillekin, eikä sen kanssa tarvitse pelätä säikkymisiä sun muita, vaikka valpas ja aktiivisesti ympäristöään seuraava pienhevonen kyseessä onkin.

Playground's Whoopie Pie - luonnekuvaus

"Zyrah ​alkoi pikkuhiljaa olla kisauransa loppuvaiheessa, ja se oli jäänyt suorastaan hävettävän vähälle jalostuskäytölle - Ellenin mukaan sitä vaan oli säästelty juuri oikeille oreille. Todennäköisesti Zyrah ei kuitenkaan saisi muutenkaan suurta varsalukua kerrytettyä, mutta tarpeeksi kylläkin omaan käyttöön. Sille katseltiinkin epävirallisen virallisesti nyt sitten sitä oikeaa.
Konsta itseasiassa oli se, joka bongasi brittiläisen Napin instagramin etusivultaan (se, miksi Konstan etusivulle tulee persikoiden sijaan poneja, on jo ihan eri tarina), ja jostain syystä mies erehtyi näyttämään ponin kuvaa Ellenille. Joka puolestaan näki heti, että tämä poni varmasti kantakirjaori ja vielä huvilainen suvultaan tarkemman internetin syövereihin kohdistetun tutkimusmatkailun jälkeen. Viikko siitä, ja Konstan kanssa lähdettiin ajaen Britanniaan Zyrah ja muualle jatkava myyntiponi mennessään. Tämän retken hedelmä lopulta toivotettiin talliin aurinkoisena iltapäivänä toukokuun lopussa."

Huun suvussa ei taida ollaan yhtään suoranaista ihmissyöjää, ja siitä meillä ollaankin erittäin tyytyväisiä, sillä Huu ei ole itsekään mitenkään erityisen vaikea tai vaarallinen huolimatta sen suloisen pelottavasta lempinimestään. Sen sijaan Huu on kyllä varsin häilyvää sorttia, sillä joskus sille itselleenkin jää ilmeisen epäselväksi, mistä se on tulossa ja minne menossa, tai mitä mieltä se on milloin mistäkin. Pääasiassa Huu on kuitenkin (kai?) ihan mutkaton, kiltti ja reipas ponitamma.

Huu on tosiaan vähän omanlaisensa ponitapaus, ja joskus se hämmentää meidän ohella myös itseään. Milloin tamma päättää olla tulossa vastaan tarhan portille, mutta yhtäkkiä jalat vievätkin takaisin tulosuuntaan; joskus Huu on jo puoliksi  sidottuna trailerin kyydissä, kun se päättääkin, että kopista on päästävä pois ja hetijustnyt. Eräs päivä se pitää jostain tietystä harjasta enemmän kuin muista, ja seuraavan hoitosession aikana se pakenee sitä. Varsin hämmentävä ja ailahteleva poni siis kyseessä, vaikkakin perusluonteeltaan kyllä asiallinen ja herttainen. Huun kanssa pitääkin olla aina liikkeellä varautuneena mihin tahansa, mutta osaamalla myös löysäillä hyvän käytöksen päätteeksi.

Tosiaan, Huu on vähän semmoinen, että se saattaa suunnata sinne, minne jalat vievät, oikein tietämättä itsekään, missä se loppumetreillä on. Se ei kuitenkaan lannista meitä tai itse tammaa, sillä kämmejä nyt sattuu jokaiselle, ja Huulla on oikein hyvä työmotivaatio näin muuten; poni on reipas heti lämmittelystä alkaen ja paranee vain mitä kauemmin sitä jaksaa ajeluttaa. Tamma on hyvin kuulolla ja se on hyvin rohkea etenemään, joten satunaiset oman polkunsa tallaamiset ja suoriin osuvat käännökset ovatkin lähinnä jälkeenpäin otettu huumorilla.

valmennukset

Kurjen Grimeria - kouluvalmennus

Illan koleus oli ehtinyt asettumaan kentän valojen upotessa kylmään harmaaseen hiekkaan. Saga kevensi tarmokkaasti laiskan hallakon ratsunsa selässä, siis Gigin, jos joku ei jo arvannut kuvauksesta. Tamma oli päässyt repsahtamaan kesälaitumilla ja puuskutti nyt vähintäänkin puoliunisesti uralla, ja ihan hampaita kiristi katsella viikinkihevosen tarmottomuutta. Toki Gigillä oli kesäinen varsa ja muutama kisa alla, mutta menestystä ei oltu niitetty ihan toivotulla tavalla - joskin sen olin vielä pistänyt heinäkuussa oloneuvoksena olon piikkiin, mutta elokuun puolivälissä huumori oli jo alkanut käydä vähiin, ja tamman laidunkausi oli päätetty keskeyttää mokoman syödessä jokaisen ruohonvarren, joka sen turvan eteen osui. 

Tässä siis tulos, lihava, laiska, flegmaattinen vuonohevonen, jonka pitäisi muka aloittaa kisakausi nyt syyskuussa, ensimmäisiin oli jo ilmoittauduttu. Joko olin kuvitellut tilanteen paremmaksi, tai yksinkertaisesti olin vain hulluudensuuruuksissani ajatellut tamman olevan tikissä kisoihin mennessä - tässä vaiheessa toki menoa katsellessa ihan sula mahdottomuushan se oli. Vaan pakko oli yrittää, ja olin sopinut suomennorjalaisen Sagan kanssa ratsutuksesta. Pirteä blondi toisi uskottavasti vauhtia Gigiin (tai ainakin tarmokkaasti yritti), vaikkakin nuori nainen oli heti kolmen päivän jälkeen kysellyt minua valmennusmeiningillä kentälle matkaan, ja täällä sitä seisoskeltiin.

"Ota sitä kunnolla ohjista ja laita muotoon, jatka ravia ja käytä pohjetta, tai se ei tee mitään", huusin ohjeita Gigin edelleen liikkuessa kuin elämäänsä kyllästynyt tuntihevonen ratsastajan kannustaessa sitä eteenpäin - valitettavasti hallakko oli enemmän niitä käskettäviä malleja, ja näin ollen osasin kuvitella, miksi Saga oli niin harmistuksissaan pyytänytkin meikäläisen messiin seuraamaan liikutusta. 

Onnekseni puoliviikinki tyttö oli niitä ratsastajia, jotka ottivat mielellään vastaan ohjeet kuin ohjeet, ja pyrkivät täten parantamaan ratsastustaan kerta kerralta hevosen kanssa. Näin ollen blondi ei pettänyt tälläkään kertaa ja otti huuteluistani kiinni, vaatien nyt Gigiltä paljon enemmän kuin luuskan löntöstelyä. Vaikka alku olikin erittäin tuskaisaa katsottavaa, päätyi hallakkoni lopulta vaihtoehtonsa punnittuaan antamaan Sagalle lisää pelitilaa. Mokoma poni taisi käsittää, että blondi juuri selätti suurimman syyn tamman laiskoiluun.

Tuhlasimme toisen kymmenminuuttisen pelkästään verryttelyyn, kunnes Gigillä alkoi askel kulkea. En millään uskonut, että koululinjaisella vuonohevosellani oli niinkin olematon liike kuin mitä se esitti, ja sinnikkyys palkittiin tamman vetryessä lopulta Sagan alla parempiin askelmittoihin ja ryhdistäytyessä tasoisensa koulupelin muotoihin. Ohjeistin ratsukon simppeleihin laukanvaihtoharjoituksiin ja siirtymiin kenttäpintaa hyväksi käyttäen; voltteja, radan leikkausta suuntaa vaihdellen, kiemurauroja, mitä mieleen vaan sattui josta ratsukko voisi hyötyä. Tehokas, hikinen puolituntinen, jonka viime metreillä tamma jo näytti kisakelpoista askellusta eikä puuskuttavasta kesäluuskasta ollut jälkeäkään, kesäkiloja lukuun laskematta. Kiittäen päätin kaksikon touhut ja ohjeistin loppukäynneille kentällä - erityisen toiveikkaana tulevan suhteen. Ehkä Gigistä saataisiin vielä kisakuntoinen poni.

Räiskyvän Aslak - maastoestevalmennus

Kevään valmennuskalenteri oli lähtenyt täyttymään sopivissa määrin huhtikuun alusta alkaen. Olin ajoittanut mahdollisimman monet etelään suuntautuvat reissut samaan syssyyn, Lapista liikkuminen kävi nimittäin niin minun että yksittäisen maksajan lompakolle, joten viikon putki pääkaupunkiseudulla ja sen laitamilla oli kaikin puolin järkevin ja asiakasystävällisin vaihtoehto.
Äitienpäivää edeltävänä lauantaina pääsin vihdoin intensiivisen viikon jälkeen jo puoliksi viihteelle matkatessani kohti Sipoota, Räiskyvään Jennan ja hevostensa huomiin, jonne olin osittain kutsuttu nyt valmennuksen ohella vierailemaan asti - kerrankin kun satuin liikkumaan sopivasti kiireettä seudulla. Voikukkien heräillessä tarhoihin ja aukioihin sekä kevätauringon leperrellessä säteillään lehtipuiden oksille pääsin parkkeeraamaan Räiskyvän pihalle, jossa tuttu tallille ominainen tuoksu saavutti heti pirssin ovea raottaessa.

Pienen tutustelutuokion jälkeen olin itsenäisesti, Jennan siunauksella kylläkin, vaellellut pitkin tallin sisätiloja odotellessani naisen valmistelua päivän valmennettavan, Aslakin kanssa. Tumma ori oli ystävällisesti jo kihnuttanut samettista turpaansa kätösiini ja sain heti mututuntuman, että kyseessä oli oikea herrasmiestapaus. Niitä oli aina ilo valmentaa, ja selvitettyäni, että Aslakin isänä oli hieno A-Potti, josta meikäläisen maailman tyynein Aliisakin polveutui, ei ollut ihmekään, että tumma rautias oli niin hyvätapainen.
Sovimme Jennan kanssa, että tässä tapauksessa meikäläisen kulkiessa jalkain, radan alkupätkä oli se aikaa säästävin valmennuspaikka. Jenna verrytteli alkumatkan käynnissä Aslakin leppoisasti nautiskellen kevään tuulista, ja pyysin sitten naista menevään vaan edeltä ravissa, jotta tumma rautias saisi vähän liikettä hippuloihinsa. Ratsukon kadottua mutkan toiselle puolen hölkkäilin hissukseen itsekin hiekkaista polkua kohti luvattua radan alkua, tosin luonnollisesti useamman minuutin erotuksella reipasta tahtia viuhtoneeseen ratsukkoon.

Radan alku oli loppujen lopuksi aika simppeli; tukki, hauta, trippeli, risueste, kulmaeste. Päätimme pitää radan näiden esteiden rajoissa, ja jättää vedet sun muut toiseen erään. Pyysin ensimmäisenä Jennaa viemään orinsa mukavassa järjestyksessä kaikkien viiden läpi päästäkseen yleiseen tuntumaan ja makuun, jonka jälkeen suunnittelin jo käyväni esteitä yksi, kaksi kerrallaan, riippuen vähän Aslakin osaamisesta sekä mahdollisista huomionarvoisista seikoista.
Rautias lähti ihan positiivisen reippaasti laukalle kohti tukkia kellottaessani puhelimella. Ori lähestyi mukavassa suorassa linjassa ja korvat höröllään, ja odotin mojovaa leiskausta, mutta olin huomaavinani jonkin sortin tyssäämistä vauhdin saralla juuri ennen ponnistusta, mikä latisti Aslakin hyppykaarta. Annoin kuitenkin ratsukon suorittaa rataa eteenpäin risuesteelle, jossa rautias jälleen paahtoi mielellään tukka putkella, tällä kertaa jo semmoisella hypyllä, mitä olin jo odotellutkin. Kolmantena kulmaeste, jossa olin jälleen huomaavinani taas sitä samaa hissuttelua, joka jälleen heijasteli suomenhevosen kaaressa ja korkeudessa. Hauta puolestaan ylittyi maltillisesti hallitulla ja moitteettomalla ylityksellä, ja viimeisenä runkotrippeli, joka ei sekään osoittautunut Aslakin edessä ylitsepääsemättömäksi.
Palasimme nyt tukille, jonka halusin toistettavan ensin sellaisenaan, sitten toistamiseen risuesteen kera. Jennan kanssa päättelimme yhdessä mielin, että tukki jännitti leveytensä puolesta rautiasta, joka puolestaan jännitti hieman Jennaa, ja sitten taasen itse hyppääjää, näin ollen menettäen momenttiaan juuri ennen hypynpaikkaa. Pyysin rauhallista, keskittynyttä ja hallittua lähestymistä, hieman hitaammassa tempossa; kyseessä ei nyt ollut kilpatilanne, eikä kello tikittänyt. Jenna toimikin orin kanssa tottuneesti ja lähestyi tukkia korrektissa linjassa, tällä kertaa hitaammin, ja pyysin naista vielä rentouttamaan hartioitaan. Jenna hengitti ulos ehkä pieneksi paheeksi muodostuneen jännityksensä, ja Aslak tuntui heti vastaavan toivotulla tavalla; sen jännitys vaihtui odottavasta enemmän sen jo näyttämään innokkuuteen, ja tukille päästiin nyt kirittämällä ja ilman ylimääräistä hyssyttelyä. Liekö kisatilanteessa tapahtunut ratsastus ja kotiolojen treenaus alkanut rakentaa jännitystä ensimmäiselle esteelle, mutta heti ratsastajansa hengiteltyä hieman syvempään rautias tuntui myös jättävän turhan arkailun pois. Tukki ja risueste menivätkin seuraavaksi ratsukon uudella varmuudella komeasti, josta siirryimme nyt kulman pariin. Kulmassa lähinnä Aslak tuntui vain esittävän pientä epävarmuutta lähinnä ylityksen suunnasta, ja ohjeistin Jennaa viemään oria menosuuntaan painoittuneempana. Jälleen tumma ori näytti keksivän heti jutun juonen pienellä korjauksella, ja ylitti ja lähestyi nyt kulmankin varmoin, kokenein elkein.
Aikaa jäi vielä kiertää rata kokonaisuudessaan uudelleen, ja sitten päinvastaisessa suunnassa. Laitoin myös ratsukon kulkemaan esteitä hieman ristiin rastiin, lähinnä tukkia ja kulmaa kerraten, jottei kaksikko kyllästyisi liialliseen toistuvuuteen.
Valmennuksen tullessa kohti ajallista loppuaan päästin kaksikon raviin ja jäähdyttelemään. Kehuin ratsukon yhteistyötä, sekä orin tyyntä, tekevää luonnetta. Olin myös erittäin tyytyväinen alussa ilmenneeseen jännityksen karisemiseen ja painotin, että Jennan tulisi ehdottomasti kokeilla vielä muutaman kerran itsekseen rauhallisempaa aloitusta; Aslakissa oli varmasti vauhtia tarpeeksi keräämään hallitumman aloituksen aikaa kiinni. Keväinen aurinko oli tehnyt tehtävänsä ja keräilin radan viereen heitetyt takit. Aslak vaikutti myös puhisevan jo tyytyväisyyttään, ja muutaman radan viertä kierretyn ravipätkän jälkeen lähdimme hissukseen kävelemään kohti tallipihaa lintujen sirkutellessa meille viestejä kaukomatkoiltaan.

Valyrian Chikorita - valjakkoajovalmennus

Vieraillessani kesän alkupuoliskolla Valyrianin tilalla olin sopinut Emmin kanssa valmennuksista siihen samaan syssyyn - kisakauden lykkääntyessä oli kuulemma hyvä hakea ulkopuolista silmää ylläpitämään muotoa ja motivaatiota. Lyötyämme lukkoon päivämäärät varasimme sopivasti aikaa parina iltapäivänä pelkästään poneille ja suunnittelin Emmin antamien tietojen pohjalta kevyitä, mutta tehokkaita puolituntisia.

 

Ensimmäisen iltapäivän sateiden vuoksi jouduimme - tai pääsimme - maneesiin, jonka puitteissa mittailin matkoja Emmin valmistellessa ensimmäistä valmennettavaani, kasvattiaan Ritaa, jota oli mainostettu vähän siihen suuntaan, että tehdään vakavasti, jos tehdään. Olinkin varautunut ihan perustason ohjelmalla, jota voisi mukauttaa tämän väitetysti herkkäsieluisen tamman tuuliin sopivaksi.
Emmi sai lämmitellä Ritaa ihan rauhassa, vaikkakin hiirakko oli selvästi hieman nihkeällä päällä - varmaan päivän aiemmat kuurot olivat laskeneet tamman mielialaa. Lisäksi Rita suorastaan kavahti läsnäoloani, vaikken tehnytkään mitään, joten keskityin tekemään itsestäni mahdollisimman hajuttoman ja mauttoman. Emmi onnekseni selvästi tunsi tammansa ja pysyi suorastaan yllättävän rauhallisena ottaen huomioon ponin kankeuden.
Lopulta Rita ilmeisesti totesi minut tarpeeksi vaarattomaksi, joka varmaan aiheutti helpotusta meissä kummassakin, sillä hiirakko alkoi tunnolliseen tapaan seurata ajurinsa ohjeistusta, ja uskalsin nyt luetella pientä ohjeistusta mitä tuli askellajien vaihtoihin sekä pysähdyksiin. Valjakko suorittikin nämä ohjeet tottuneeseen tapaan, ja hetkellisen pohdinnan jälkeen päätin pyytää peruutusta juuri ennen vasenta yläkulmaa, pysähdyksen kautta. Emmi ohjasi hiirakkoa tasaisessa ravissa uralla, pyysi sitten sovitusti pysähdystä, ja osaavin käsin lähti hakemaan peruutusta. Mutta tässä vaiheessa Rita päätti jälleen pitää minua arveluttavana; olinhan tehnyt oloni ilmeisesti liian mukavaksi ja jäänyt hieman taka-alalle, eikä tamma juuri askelta enempää peruuttanut, käyden levottomaksi. Pyysin valjakon jatkamaan eteenpäin, ottamaan puolesta radasta takaisin ja toistamaan sen peruutusvaiheen, ja siirryin tällä kertaa sinne, missä Rita näki minut - tamman ei tarvisi pelätä, että muuttuisin poneja syöväksi hirviöksi sen takana. Vielä kerran jouduimme uusimaan peruutusvaiheen, ja ajattelin jo itsekseni, että mikäli kolmas ei edelleenkään onnistuisi, jättäisimme sen toiseen yritykseen turhan turhautumisen ja hermostuttamisen välttämiseksi, mutta suureksi ilokseni pienen pohdinnan jälkeen Rita keskittyi jälleen enemmän Emmiin, eikä minuun. Se peruutti hieman varovaisesti, mutta peruutti kuitenkin, ja vuolaiden kehujen jälkeen kuittasin valmennuksen päättyneeksi, sillä onnistumiseen oli hyvä lopettaa tämän hiirakon osalta.

Ku Sieniä Sateella - kouluvalmennus

Enpä olisi uskonut näin pian palaavani itse rouva Ruusa-Petunian pariin nyt kolmivuotiaan kasvattinsa kanssa, mutta täällä sitä Porvoon jäisellä maaseudulla nyt seisoskeltiin hallissa. Helmikuinen päivä oli tuulisen kostea lämpötilojen huidellessa plussan puolella, ja Sienikin oli saanut alleen hokit lisäpitoa antamaan. 

Ruusa-Petunia oli ystävällisesti kutsunut meidät ilmeisesti tyypilliseen tapaansa kasvattajana muutamaa viikkoa aiemmin kyläilemään, jotta hän näkisi kasvattiorinsa kasvun ja tason, ja olimme sitten kisa-apulaisen kanssa päättäneet sopia Porvoon vierailun samaan syssyyn tulevan kisaviikonlopun kanssa. Sieni ei vielä näihin kisoihin ollut osallistumassa, lähti vaan ekstrana mukaan tätä jonkin sortin tapaamista varten, eikä talvipömppöistä oripoikaa haitannut ollenkaan seisoskelu kuljetusautossa heinäverkon äärellä. Suunnitelmana oli yöpyä Ruusa-Petunian hyvän rahan perintökartanossa, jonka aikana rouva pääsisi käsittelemään tynnyrimallista raudikkoa.

"Nouses hyvä tyttö nyt sinne selkään", kasvattajan topakka ääni kiiruhteli meikäläistä haaveilemasta, ja kiltisti kapesin Sienen leveään selkään. Jotenkin siellä oli aina alussa hirveän vieras olo istua - ori kun ei ollut ihan se sporttimallin suokki johon olin mennyt tottumaan. Nihkuttelin vielä itseni satulassa parempaan istuntaan Ruusa-Petunian valvovan silmän alla, ja pieni hiki nousi iholle jo valmiiksi - mitähän kasvattaja tuumaisi leikistä?

"Alahan verryttelemään, niin nähdään miten Sieni on edistynyt", rouva komensi, ja kilttinä tyttönä avustin tynnyrini liikkeelle. Hieman laiskaan tyyliinsä se lähti liikkeelle. Tyypilliseen tapaansa Sieni oli jälleen kerran hitokseen jäykkä, takapää kulki omassa rytmissä siinä, missä etupää tuntui raskaalta. Vaikka silmät olinkin suunnannut rautiaan korvien väliin ja eteenpäin, kuulin suorastaan sen hampaiden kiristelyn, mitä Ruusa-Petunia piti.

"Onpas se jäykkä", nainen mutristeli huuliaan. "Onko aina?"

"On, Sieni vaatii vähän aikaa päästäkseen liikkeelle", vastasin arasti, ja seitsenkymmenvuotias kasvattaja hymähti itselleen.

"Samanlainen kuin emänsäkin siis. Verryttele ihan rauhassa se auki ja hae päät samalle rytmille, näyttävät menevän omia teitään." Helpottuneena palautteen asiallisuudesta aloin työskentelemään suomensieneni kanssa nyt tutuilla otteilla, niin kuin kotonakin. Pidensin ja lyhensin käyntiä, käänsin orin voltille pariin otteeseen kulmissa ja vaihtelin ravista käyntiin ja pysähdyksiin. Sieni onnekseni alkoi vertyä ja kantaa itseään, takapää ei enää laahannut itsekseen ja edestäkin rautias oli keventynyt huomattavasti vartin sisällä. Nyt se alkoi kulkea jo ihan hevosen elkein. 

"No nyt näyttää jo paremmalta, sehän on hereillä. Hirveän voimakas liikkuja se ei ole, mutta eipä ole äitinsäkään, kumpikin hieman maavoittoisia. Aloitappa ihan keskiravilla volttiin, josta siirryt harjoitusraviin kentän keskelle ja siitä pohkeenväistöä uralle", Ruusa-Petunia ohjeisti, ja hieman kummastellen mietin, milloin tästä oli valmennus tullut. Ei siinä, ei se pahaakaan tehnyt Sienelle ja minulle.

Rautias eliö oli valmiiksi vetreä ja kuulolla, joten sen nosto raville ei tuottanut ongelmia. Voltissa Sieni askelsi hieman varovasti, liekö arkana jaloistaan ja askel jäi suht lyhyeksi, josta kasvattaja huomauttikin. Jatkoin kuitenkin ohjeen mukaisesti kohti kentän keskiosaa harjoitusravissa, josta siirryttiin suoriltaan pohkeenväistöön aina uralle asti. Sieni vastasi pohkeelle erityisen hyvin tänään, ja vaikka selvästi sen taso ei ollut ihan siellä, missä pitäisi ja paksu kroppa vielä oli orin alla suht kömpelössä käytössä, suoritti suomensieni ihan mallikkaasti eikä epäröinyt ohjeistusta. 

"Sehän meni ihan kohtalaisesti. Tee kuitenkin vielä sama uudelleen, aloita pitkän sivun puolivälistä ja toista, se vähän arasteli volttia", Ruusa-Petunia kuulosti ihan oikeasti yllättyneeltä. 

Toistettuani kasvattaja pyysi minua ratsastamaan kentän keskelle. Nainen pyysi minua topakkaasti kokoamaan Sienen alussa, ratsastaen melkein uralle asti keskikäynnistä, jonka jälkeen pysähdys ja peruutus neljän askeleen verran. Tämä vaihe ei oikeastaan aiheuttanut sen suurempaa päänvaivaa, Sieni oli nimittäin helppo koota, peruutuksessa vain hieman takaosasta raskaanoloinen. Samaan aikaan Ruusa-Petunia ohjeisti vasempaan täyskäännökseen takaosan kautta ihan orin takapään aktivoimiseksi, joka näytti tepsivän Sienen ottaessa sen nyt paremmin käyttöönsä. Siitä päästiin nostamaan harjoitusraviin, josta siirryttiin harjoituslaukkaan ja uralle, vastalaukkaan ja suurehkoon puoliympyrään. Inhottavan nihkeä talvikeli oli saanut minut hikoilemaan ja Sienen karvan kosteaksi, ja pyöreä ori alkoi pikkuhiljaa väristä. Onneksemme kasvattaja alkoi olla tyytyväinen näkemäänsä, taputellen nyt kiitoksia ja päästäen minut jäähdyttelemään. Annoin Sienen ravailla vielä kevyesti sen viitisen minuuttia ennen vapaata käyntiä, jonka aikana huomasin, että Sieni liikkuu jopa tosi kivasti alla, pehmeästi ja yhtenäisesti.

"Sieni on tasoon nähden kyllä ihan kohdillaan, semmoinen kahden pään huolehdittava sekä aika varovainen vielä askelistaan. Vaihdot ja siirrot siltä kyllä sujuu, ja motivaatio sillä on kohdillaan. Muista aktivoida sen takapäätä ettei se jää voimattomaksi ja laiskistu ratsastaessa. Oli oikein ilo nähdä kuitenkin teidän työskentelyä, eiköhän se siitä varmistu ja ala tasapainoittumaan kunhan ikää tulee", Ruusa-Petunia hymyili vienosti ja kertoi palautteensa. Sienen olin pysäyttänyt naisen eteen kuunnellakseni, ja tottahan kasvattirouva puhui. Kiitellen pääsin laskeutumaan satulasta hennoille koivillleni.

päikyt

Wyat Edalótë - päiväkirjamerkintä

Kesän ja kärpästen lähestyessä olin luonnollisesti jo selaillut varsa- ja jalostusorimarkkinoita täydentääkseni pientä ponilaumaani sekä suunnitellakseni ensivuoden varsoja. Yksi näistä kasvattajista oli Valyrian Shetlandsin Emmi Briteissä, jonka luokse olimme sopineet kahden ruotsalaisen kasvattajan kanssa suuntaavamme heti kesän alussa vuorotellen ajaen. Konsta jäi luonnollisesti vahtimaan poneja ja ponit Konstaa, kun otin siivet alleni ensin Kööpenhaminaan, jossa matka jatkui hyppäämällä matkalaukuista täyteen survotussa Civicissä.

Onneksemme matka sujui lähes kokonaisuudessaan mutkitta, jos jättää laskuista erimielisyydet radiokanavista. Vuorotellen huristelimme kukin ratissa ja kinastelimme pysähdyksistä, kunnes pitkän, pimeän mitäänsanomattoman tienpätkän päätteeksi keula osoitti oletetusti Valyrianin talliseinän suuntaan.

 

Ilta oli luonnollisesti vietetty lähinnä nopeasti tervehtien ja sitten siirtyen vaaka-asentoon vierashuoneen puolella, jotta aamulla voisimme aloittaa sovitusti tehokkaan tutustumisen Emmin tiloihin sekä jalostusoreihin. Aamupalalla ehdimmekin jo tutustumaan kuvien ja sukutaulujen kautta kesän varsoihin, niin jo syntyneisiin että syntyviin, sekä käymään läpi kauden orien historiaa ja meriittejä. Iltapäivän Emmi oli jo matkaa suunnitellessa varannut osaltani valmennuksiin, joten viimeisten murusten kadottua parempiin suihin vedimme jo puoliksi sadetakkeja ja kumppareita suojaksemme.

 

Emmin kierrellessä kanssamme tallin tiloja läpi meidät puhuttiin ympäri seuraamaan muutaman miniponin menoa maneesissa; ilmeisesti tilalla oltiin yhtä työntekijää vajaana tänään, joten vastuu liikutuksesta oli siirretty ajosta pieneen juoksuttamiseen hiekalla. En ollut ihan täysin varautunut hakemaan poneja tarhasta, ja totta puhuen olin varmasti erittäin hölmistynyt Emmin lykättyä narun kylmettyneihin käpäliini ja viitottua minua erään tarhan puoleen, mutta kiltin oppilaan tavoin lähdin tarpomaan osoitettuun suuntaan. Kuraveden valuessa sisään sekundaksi osoittautuneista kumppareiden saumoista hipsuttelin tarhan lukkoviritelmää laittoman kauan - ponivarma (ja todetusti Ellen-varma) viritelmä. Pihaton poneista kaksi tuijotti suomalaisen suuntaan kuin sirkushuvia; myöhemmin ruunihallakoksi eikä ruunikoksi osoittautunut ruotsalainen Skölgårds Miira sekä noudettava kirjava hiirakko Wyat Edalótë olivat odottelemassa ilmeisesti vakituista hoitajaansa, ja tämmöinen arjenvastaisuus järkytti selvästi Eddaa. Tamma nimittäin tuijotti minua niin huolestuneena ja vähintäänkin samoissa määrin epäluuloisena. Onnekseni Emmi oli livauttanut pieniä neuvoja ja makeisia suuntaani, ja tiesin, että Miiran lahjominen olisi helppo tapa osoittaa Eddalle rauhaneleitä. Ja totisesti, ruotsalaisen ponin todettua minut tervetulleeksi Eddankin sai tarpeeksi lähelle kiinniottoa varten.

 

Ehdin maneesin suojiin juuri ennen suurempaa kuuroa, jonka uhreiksi Emmi sekä toinen ruotsalaisista jäivät poneineen. Oven suljettuaan itse tilan omistajatar ohjeisti meitä päästämään ponimme suht yhtäaikaisesti kanssaan, ja pian hiekkaa pitkin viiletti Eddan ohella erittäin upea Manta sekä voikko huvilainen Eline. Hiirakonkirjava mini hakeutui selvästi kahden muun ponin lähituntumaan kiertäessään uraa pitkin. Emmi ohjaili kolmikkoa ajopiiskan avulla tarvittaessa, ja tuhlasimmekin hyvän tovin sisätiloissa - osittain varmaankin sadetta pitämässä. Jutustelun lomassa seurasin sivusilmällä sympaattisen olennon aseman saavuttanutta vastuuponiani, joka seurasi selvästi päättäväisempää kaksikkoa kuin pässi narussa. Emmi kertoilikin siinä ohessa Eddan olevan varmasti näistä epävarmin, mutta myös halattavin, ja nyökkäilin kovasti toteamukselle. Jos poni olisi ollut sylikokoinen, olisin varmasti rutistanut sitä hellästi.

Nelisenkymmentä minuuttia oli hujahtanut lopulta huomaamatta ohitse, ja Emmi oli valmiina viskaamaan piiskan nurkkaan ja taputtamaan session ohitse tältä päivältä. Sovimme, että kävisimme heittämässä tällä kertaa yhteistuumin ponit takaisin pihattoon ja jatkaisimme siitä lounaalle, joten Emmin jakaessa naruja sieppasin kirjavan minin heti kontolleni. Edda oli edelleen hieman epävarma ja jännittynyt läsnäolostani ja mietti varmaan kahdesti, pitäisikö sen kuitenkin perääntyä hakijaansa, mutta lämpimällä äänensävyllä kuiskiessani se kuitenkin tyytyi kiltisti odottamaan. Palkitsin tammaa sen rohkeudesta varovaisesti rapsuttelemalla, ja vaikka Edda ei selvästi ollut niitä poneja, jotka välittivät vieraista tai arjessa tapahtuvista muutoksista, se selvästi kuitenkin lämpeni heti hellyydenosoituksilleni, ja ainoaksi harmikseni jäikin tammaa viedessä, etten jäänyt sen kanssa pihattoon.

Bettan SWE - päiväkirjamerkintä

Jotenkin se tie vaan aina vie Derianiin, niin myös tällä kertaa. Olin pohjoisesta pakannut Gigin varsoineen ja ottanut äkkilähdön etelään loman kunniaksi - varsaa piti koulia kuljetettavaksi ja tahdoin käyttää sen tarkastuksessa jossain sivistyneemmän väen parissa tarkastuksessa (lue “missä siis ponitohtori ei ollut pikku tuiskeissa”). Paluumatkalla suba oli soitellut juorukellojen kilkateltua kylillä ja suorastaan rivien välistä vaatinut, että kyllä pikku-Guttea piti näytillä käyttää, ja sovimme siinä samalla, että Gigi varsoineen saisi tarhata maanantaihin asti Derianin maalla ja minä puolestaan voisin ottaa lauantaina suban kanssa muutaman saunan merkeissä huolehtimatta ajokuntoa vielä sunnuntainakaan. Ja koska lomittaja otti ilomielin pätäkkää sunnuntailisien muodossa, ei minulla ollut mitään syytä kieltäytyäkään tarjouksesta. Antti Tuiskun pauhatessa sadasta salamasta ajelin siis leppoisin mielin kohti vuonohevosten teemapuistoa.

 

Gigi ja Mini-Gutte eli Kunkku olivat kummatkin heti saaneet suban pään pyörälle ja kielenkannat lässyttelemään, ja olipa naisen muutama varsasta hullaantunut tallityöläinenkin lappanut taskuistaan herkkua nyt jo myönnettävästi lihavalle tammalle pikkuorin haistatellessa lähellä tarhaavan isänsä suuntaan kuin mikäkin iso orinretkale. Naureskelun ohessa pääsimme tuskailemaan hyvin lämpimänä jatkunutta kesää ja nytkin mittarin näyttäessä likemmäs +25 auringossa haaveilin mielessäni järvimaisemasta sekä vilpoisasta pulahduksesta. suba tosin puki ajatukset sanoiksi ja siinä hetken hiljaisuuden jälkeen kärpästen pörräämistä hevosten ympärillä seuratessa koki tallin omistaja äkillisen väläyksen. Ei siihen paljoa vaadittu, että meikäläinen oli jälleen Derianin hevosen selässä, tällä kertaa rennommissa meiningeissä matkalla kohti uittopaikkaa. Sopivasti ennen saunaa, suba vain väitti iloisesti tarjotessa minulle ruunihallakon ohjia.

 

Koivuissa kuiskivat kesätuulet, paikallinen nääntyvä hyttyspopulaatio ja rauhallinen käynti. Kesäiltaratsastelusta alkoi tulla meikäläiselle jo tapa lomien aikaan. Bettaniksi paljastunut ruotsalainen vuonohevonen puhisi selvästi hieman tyytymättömänä omistajansa laitettua tämän vielä illan suussa töihin ja lenkille, ja vaikka tällä hetkellä tätiköpöttely oli eritoten mukavaa, irvistelin välillä tamman paljasta selkää ja laitumella nautiskelusta kerääntynyttä vatsanseutua, jolle meikäläisen lyhyet jalat asettuivat erihuonosti. Toisaalta olin kiitollinen laiskanpulskean hallakon rentoon löntystelyyn, eipähän tarvinnut jännittää takamusta liiakseen ja selkään mahtui hyvin. Ja kukapa minä olin tuomitsemaan tamman pullukkaa olemusta, onhan tässä itselläkin vähemmän rantakuntoinen kroppa. Nautin liikaa sokerissa uitetuista lätyistä kermavaahdon ja mansikoiden kera.

suba ja Matilde (jonka suba oli itselleen tarhasta ohjien kanssa käynyt juoksemassa kiinni) löntystivät seesteisesti huiskien hyttysiä pellon laitaman hiekkatietä ja kärttyisästi puistelin päätä kirpaisevan kutinan osuessa kaulalle. Bettan huokaisi vähintään yhtä kiukkuisen oloisena paarman ilmestyessä lepiköstä häiriköimään turpakarvoihin.

Mutisin itsekseni ja tuijotin oikeastaan tyhjäpäisenä eteenpäin päästäen hallakon pitkälle ohjalle, ja välittömästi tilaisuutta hyväksi käyttäen tamma nykäisi tienpientareen koivuntaimesta matkaeväät mutusteltavaksi. Sätin ruotsalaista viikinkiponia minkä ehdin; “tuhma tamma, ei mitään herkkuja. Mitä omistajaskaan sanoo”. Valitettavasti Bettan antoi vastakaiuksi vain kyllästynyttä hörinää.

Loputon peltotie haarautui viimein metsän puolelle. Puut pimensivät polkua auringon tungettelevilta säteiltä, ja hiljaisen mättään seassa ei viihtynyt edes tuuli. Jotenkin istunta tuntui epämukavalta, ja nihkeän karvainen selkä muuttui kylmäksi. Hallakot kiristivät yhteistuumin tahtia viileän metsän alta kohti jopa sokaisevan kirkkaalta näyttävää metsänrajaa. Pälyilin hieman ympärilleni; tuntui, ettei täällä saanut edes hengittää ääneen.

 

Rajan toiselta puolelta paljastui viimein odottamani hiekkaranta. Ja ilmeisesti myös Bettanin, sillä punkkariponi vetäisi yllättäen raville ja suoraan jorpakkoon kylmän veden kirvoittaessa riemunkiljahteluja niin minulta kuin subaltakin; Matilde oli pistänyt astetta paremmaksi ja laukannut rantavesiin ja kuopien nestettä kovaäänisesti kiljuen. Naureskellen päästin ratsuni syvemmälle, ja pohjan kadotessa liu’uin selkää pitkin tamman vierelle. Bettan potki reippaasti ohjien toisessa päässä ja vilkaisin ohimennessäni toista ratsukkoa, joka veti rantaviivaa uintikorkeudella sivusuunnassa. Tuntemattomissa vesissä päätin ohjata vuonohevosen samalle reitille. Aurinko alkoi painua metsikön taa veden tuntuessa asteittain viileältä, jopa virtauksissa kolealta. Kevyesti laskin käteni Bettanin sään päälle ja annoin hallakon siivittää vesiteitä.

 

Paluumatkalla pohkeissa juoksivat kylmät vesipisarat shortsien helmoista ja hallakon tamman kaula värähteli tuulien tunkeutuessa kosteaan karvaan. Hieroin toisella kädellä Bettania lämmikkeeksi, ja huokauksesta päätellen viikinkihevonen ei pistänyt kosketusta pahakseen. suba kulki nyt takanamme, ja horisontissa tallilta päin kohosi savua kiemurrellen. Puu tuoksui tänne asti ja tuskin maltoin odottaa saunan lämpöä kylmettynyttä ihoa vasten. Bettanin sain päästää suoriltaan tarhaan Matilden kanssa; kevyt kesäkarva oli suurimmaksi osaksi jo kuivahtanut pihaan päästyämme. Kesäyöksi kääntyvässä hetkessä katsoin hallakon lauhkeaa käyntiä keräten sen suitsia käsivarelle, ja hymyillen heilutin sille vielä perään. suban kiusoittelun saattelemana lähdimme tallin perille ja kohti keittiötä niitä yksiä varten.

Everholt Plague Smiles - päiväkirjamerkintä

Juhannusaamu Kurjenpesässä oli harvinaisen poteva ja edelleen ukkosen painostama. Aino oli saanut pitää sovitusti lomapäivän lomittajan maksulla, joten Kurkista ei näkynyt ennen puoltapäivää keittiössäkään. Aamukahvia päänsäryn jyskytellessä otsalohkoilla muistelin, että olimme Ainon kanssa ennen varsinaista illan istumista sopineet, että voisin vapaasti liikuttaa Millaa (Ainolla oli nyt joku fiksaatio nähdä tämä tätitason suomenhevosten kouluratsastaja estepuoliverisensä selässä) estekaluston seistessä kentällä. Polvet tutisten ajattelin jo valmiiksi sitä meikäläisen pituista rataa jonka Kurkisen tyttö oli meille uhannut laittaa, mutta koska sovittu mikä sovittu ja esteitä olin ehtinyt aikoinani ratsastaa kovissakin luokissa, oli kahvi kumottu äkkiä ja toiveissa ehtiä radalle ennen tilan omistajan heräämistä.

 

Milla katseli minua karsinastaan hieman epäuskoisen oloisena - kaipa ajatteli, ettei tuo nihkeä satulankuluttaja lähde pois edes, no, kuluttamalla. Totuudenmukaisesti sanottuna tamman puhistessa karsinansa syövereissä kuin lohikäärme luolansa uumenissa meinasin heittää jo ratsastushanskat lattialle ja vaihtaa ratsua johonkin pienempään, vähemmän tasokkaampaan ja tätitasolle sopivaan, mutta ukkosen enteillessä muristen taivaankannella päätin päänsärkyineni kuitenkin noutaa puoliverisen ja ratsastaa sen sovitusti.

Tai noutaisin, jos se olisi hievahtanutkaan luiltaan. Kimon kiinniotto oli ollut äärimmäisen helppoa mutta sen toljottaessa suurilla tummilla silmillä takaisin tajusin, ettei Millalla ollut aikomustakaan lähteä töihin ja varsinkaan minun kanssa - retuutinhan sen mennen tullen ja palatessa eilen pellolla. Mutristellen suuta kilpaa tamman kanssa äimistelin hetken ja ihmettelin, mitenhän tästä käytävälle ja varustukseen päästäisiin, kunnes muistin, että viimeksi puoliverinen tuntui valitsevan eteenpäin liikkumisen peruutusten sijasta, joten lähdin kokeilemaan karsinan sallimissa rajoissa peruuttamista. Milla ei selvästi ollut erityisen mielissään, että hiffasin sen suuntaheikkouden ja laiskasti lähti matkaani ketjuille, ja pienen mentaalisen riemuvoiton jälkeen aloin kuumankosteasta ilmasta nihkeytyneenä varustaa estehevosta.

 

Kentän hiekka oli märän kumeaa Millan huiskiessa uraa pitkin. Nahka tuntui kylmältä vasten takamusta ja ohjat hikosivat käsissä, ratsastushanskat puolestaan muuten vaan huono idea niiden uidessa hiessä siinä missä kätösetkin. Ukkonen jyrisi takavasemmalla ja totesin itsekseni, että tästä tulisi varmaan suht lyhyt suoritus, Millan kanssa en ottaisi mitään sähkötysriskiä.

Niskassa vikisi hyttynen kypärän painaessa ikävästi hengittämättömänä vasten lettiä, joka taatusti vaatisi syväpesun tämän jälkeen. Milla tuntui olevan eilistäkin herkemmällä päällä ja heitti takapäätä heti sivulle, jos käsi liikahti hippusenkaan epävakaan oloisena. Ei se varsinaisesti nostellut, kunhan kiukutteli muuten vain. Hammasta purren keskitin kaikkeni tasapainoiseen istuntaan sekä vakaaseen käteen, ja otin tekevän asenteen - kimo selvästi oli tekemässä, ja odotti sitä minultakin.

Päässä jyskytti laukan tahtiin suunnatessani simppelille pystylle, jonka olin huitaisten kasannut ennen tamman laittoa ratsastuskuosiin. Korkeus ei juuri päätä huimannut ja oletettavasti Milla rykäisisi esteen yli leikiten, mutta näin pitkään perusmallin eturaskaita suomenhevosia ratsastaneena sataviiskymppiä ei erityisemmin houkutellut. Sen sijaan metrikakskymmentä kuulosti vielä mukiinmenevältä, joten siihenhän olin estekorkeuden paukauttanut ja jääräpäisesti pitänyt mittaa suht samana esteeltä toiselle - siis kaikissa viidessä, jotka olin niska limassa hyttysten syötävänä jaksanut koota. Poikkeuksena oli kolmen sarja, jossa korkein ja viimeinen esteistä alkoi jo olla Millan maksimi.

Pysty ylittyi varmasti vähintään varteenotettavan vakavalla meiningillä ja sitä erikoisviritelmää joka oli kasattu puomeista, muutamasta tallissa lojuneesta fleeceloimesta kasattua kyhäelmää ei vilkaistu toista kertaa tamman jo vahvasti hypätessä tutisevan ja epävarman esteen ylitse. Sarjaa lähestyessä tuijotin tiukasti kolmea pystyä. Otsahiukset liimattuna vakavana kurtisteltuun otsaan, t-paidan nihkeä kosteus ja märät kainalot, Millan kumea rytmi hiekassa, yks, kaks, kolme. Puoliverinen lähti ponnistukseen, minä matkassa. Ensimmäinen yli, yks, kaks, toisen yli, kolme, neljä, viisi, nyt ollaan liian lähellä, ei päästä puhtaasti yli. Mutristellen palasimme maankamaralle ja pettymyksestä ja jännityksen muljautuksista vatsanpohjilla huolimatta jatkoin pituusesteelle, joka oli jälleen satakolmenkympin luokkaa. Milla suoritti yli puhtaasti ja jatkoi lankkuesteelle ongelmitta.

“Oho, sehän hyppäs!” Ainon aamun karhentama ääni töksäytti kentän laidalta. Pyysin estehevosen laukasta raviin ja kiemurtelematta se tekikin oikein mallikkaan vaihdoksen.

“Tökki vähän sarjalla.” Kurkisen nainen tokaisi ajatuksiinsa vaipuneena, kunnes vilahti kentälle ja värkkäsi heti pystyn parissa.

“Joo, mun virhelasku, päästin liian pitkälle askeleelle.” mutisin hieman pettyneenä ja enemmälti jännittyneenä - toisaalta tahdoin kokeilla sarjan uudestaan puhdasta ylitystä tavoittaen, toisaalta edellinen pudotus sai kylmää hikeä iholle.

“Jos kokeilet tuon pystyn satanelikymppisenä heti, sen jälkeen toi viritelmä, ja sitten sarja, ja niin edelleen.”

Kurkisen Aino ehdotti jo korotettuaan ensimmäisen pystyn mittoihin ja hieman nieleskellen nyökyttelin. On tämäkin, entinen puoliveriratsastaja jota jännitti hypätä metrinelikymmentä.

Milla värähteli alla, uralta yrittäen jo radan suuntaan. Sitä ei selvästi huimannut korkeus. Tamma oli innosta piukea.

“Anna mennä vaan, sulla on yks parhaita estehevosia alla. Milla kyllä vie sut yli.”

Niin perkele. Ihan totta.

Päästin kimon kääntymään kohti pystyä ravissa. Nostin laukkaan, istuin syvemmälle satulaan ja annoin Millan viedä.

Pystyn yli kuin suoraan oppikirjan kuvasta. Loimiviritelmän yli, sarjalle, ensimmäinen ja toinen yli, kolmas edessä, kaksi ja lyhyempi askel, ja anna Millan viedä. Kolmas yli puhtaasti. Hymyä huuleen ja loputkin läpi.

Meikäläisen hymyltä olisi varmasti voinut kuvitella, että ukkonen oli kaikkoamassa, niin leveä se oli.

Aino hurrasi virnistellen aidan vierustalla, ja päästin kimon estehevosen rennolle käynnille, johon se yllättäen tyytyi näin painostavassa säässä. Taputellen sen kaulaa kiitin sitä sen antamasta päätöksestä Kurjenpesässä; karvan seasta tuntui läpi puskeva kostea hiki, joten en tainnut olla ainoa kaikkensa antanut.

sukarit

Tulentekijä - sukuselvitys

Eikan isä Silminnäkijä on ehdottomasti niitä oreja, jotka eivät jää huomaamatta - niin kokonsa että luonteensa puolesta. Tummanpuhuva ruunikko Nätti kun on hankkinut itselleen aktiivisena kisahevosena fanijoukon, onhan se varsin ryhdikäs ja reipas (ja äänekäs) tapaus, ja rotunsa kisaoriiden aatelia - unohtamatta sen hyväntuulisuutta sekä satunaisia hulivilipojan elkeitään. Nätti on siis varsin persoonallinen ori, jolla on meriittiä kokonsa rinnalle. Ruunikko on kisannut hyvällä menestyksellä kansallisesti niin esteillä että koulussa, hypäten yli metrisiä ratoja ja taitaen kouluratsastuksessa Helppo A-tason kiemurat. Hyvän kisahevosen pään ohella Nätti on kantakirjattu komealla kakkosella kantakirjassa; eritoten ylistystä saivatkin sen ravi ja laukka, unohtamatta hyvin asettuineita jalkoja. Onkin siis aiheellista kehua Nättiä varsin hienoksi suomenhevoseksi, joka on jättänyt jälkeensä vielä tasokkaampaa sakkia; kaikki sen varsoista, joita on tähän asti saatu 16, ovat osoittaneet kyntensä niin yleispainoitteisesti kisakentillä että näyttelyiden ruusukehaina.

Isänisä Kiinni Jäit oli hieno ruunikko suomenhevosori, joka jäi hävettävän vähälle käytölle. Kiriksi kotiväen parissa ristitty pieni ori oli varsinainen monipuolisen rotunsa edustajan malliesimerkki; sillä taitettiin kaikki työajosta kouluratsasteluun että esteille. Kiri oli siis varsin tasokas ja suomenmestaruuksissakin asti vetänyt työhevonen, siellä parhaimmillaan kakkos- ja kolmossijalle yhteispistein asettunut. Esteradoilla Kiri hyppäsi vaatimattoman ysikympin ratoja, mutta taitoa oli paikkaamaan korkeutta, ja koulussakin ruunikko taisi Helppo A-tason radat, vaikkakin sillä kisattiin pääasiassa Helppoa B:tä. Työkantakirjaan se vietiin hyväksyttäväksi kolmoselle vielä kisaamisen ohella. Huolimatta siis vaikuttavasta urastaan ja erinomaisista ominaisuuksistaan Kirille ei suurempaa kysyntää erisukuisuudestaan huolimatta ollut, ja pieni ruunikko jätti varsalukemansa tusinaan, joiden sukupuolijakauma meni sopivasti puoliksi. Kirin kolmikymppiset juhlittiin juuri ennen orin lopetusta ja hautaamista kotipihaan.

Isänemä Sielunsisko oli nätti ja pieni tummanpunainen suomenhevonen, joka eli hyvin rauhallista elämää kevyessä harrastekäytössä siitostamman päätoimisen virkansa ohella. Sintti ei siis ollut varsin tekevä tai meritoitunut, suvultaan kylläkin komea, ja omistajansa iloksi kouluratsastuksessa Helppo B-ratoja tallien välisissä seurakisoissa hyvin prosentein pärjännytkin. Hyvin tyypillisesti siitä yritettiin kovasti kyllä kouluhevosta, mutta tason jämähdettyä pääasiassa Sintin tammamaiseen luonteeseen, se jätettiin suosiolla hyvä- ja erisukuisena siitokseen, ja emänä tamma olikin erinomainen hevonen. Sintti jättikin peräti kahdeksan varsaa elämänsä aikana, ja eläköityäänkin vielä pääsi tapakouluttamaan nuoria ympärivuotisesti pihattoon, kunnes pienen punaisen tamman oli aika siirtyä ajasta ikuisuuteen nivelvaivojen hidastamana.

 

Emä Mahtiksen Liinu on ihastuttava pieni tummanrautias, joka on nykypäivän johtavia tammoja esteratsastuksen saralla, nykyään lähinnä periyttäjänä. Aiemmin Liinu kisasi useamman vuoden aina suomenmestaruuksiin, ja tasoahan tammalla on peräti 120cm estekorkeuksiin, joka puhukoon jo puolestaan. Kisauran jälkeen Liinu vietiin kantakirjaan saavutuksineen, josta napsahti vahva kakkonen, pisteiden jäädessä vain karvan verran ykkösestä. Rautias tamma jäi lopulta kisakentiltä sopivalla iällä syrjään ja siitokseen, sillä toiveissa kuitenkin oli jättää useampi varsa. Liinun ihastuttavan, joskin myös toisinaan herkän luonteen puolesta siitä on tullutkin varsin mallikas siitostamma, ja sen varsat ovat osoittautuneet ainakin yhtä kyvykkäiksi esteratsuiksi. Tällä hetkellä Liinu taivaltaa jo eläkelaitumilla, saatuaan kuusi varsaa, joista viimeisimmät olivat kaksostammat, nekin yhtä upeita estehevosia kuin muutkin.

Emänisä Hepuli oli ihana punainen ori, varsin pieni ja pönäkkä sellainen, ja luonteeltaankin juuri sitä, mitä nimensä antoi odottaa; sopivissa määrin tarpeeksi kahjo, että sen selkään kannatti pilviä hipovan ja kuolemaa pelkäämättömän ratsastajan istahtaa. Heppu olikin aikansa yksi kirkkaimpia estesuomenhevosia, eikä syyttä; sellaista estettä ei ollut, mitä ori ei olisi hypännyt, niin ulkomuodon, korkeuden että sijainnin puolesta. 120cm ratoja puhtaasti suorittanut Heppu voitti kaksi kertaa suomenhevosten estemestaruuden aktiivisimpina kausinaan ja muutaman muun kerran sijoittui kärkinelikkoon. Punainen ori ehti esteiden välissä kiertää myös näyttelykehää ja vaikka sen luonne jakoikin väkeä kahteen leiriin (osa kun ei sitten pitänyt yhtään siitä, että suomenhevosori oli näinkin omapäinen ja tarmokas), Heppu keräsi huomattavan hyvän määrän menestystä myös sillä saralla. Kirsikkana kakun päällä ori kantakirjattiin ansaitusti ykköselle. Hepulia käytettiinkin 56 kertaa onnistuneesti elämänsä ehtoopuolella vielä tammoille, ja päästiin todistamaan, että se jättikin lähes kaikille sen ominaisuudet estehevosena niin hyppykykyjen että luonteen puolesta; lähes kaikki sen varsoista jatkoivat estekentille ja rodun huipulle. Heppu lopetettiin lopulta hienossa 32 vuoden iässä kuluneisiin niveliin.

Emänemä Hiljainen Ilta oli sekin estehevosten ykköskastia aikanaan, vaikkakaan sen ura ei juuri pitkään kestänytkään. Kaikin puolin erittäin kuvakirjasuomenhevosta esittänyt Ilta (punaista väriään myöten) oli pitkän tavoitteellisen kasvatuksen huippulupaus ja kruununjalokivi, joka aloitti lupaavasti nelivuotiaana jatkaen kansallisen tason luokkiin 110cm korkeutta hypäten. Näyttelyissä rautias oli palkittu muutaman kerran parhaana varsana ja Ilta ehdittiin kantakirjata vielä kisauransa huipulla hienolla kakkosella. Valitettavasti 12-vuotiaalla Iltalla todettiin kuitenkin tarhassa hankittu jännevamma, joka ei lähtenyt paranemaan yrityksistä huolimatta, ja raudikko siirrettiin eläinlääkärin siunauksella vielä siitoshevosen virkaan. Valitettavasti epäonnet tuppaavat seuraamaan toisiaan, ja Iltaa oli hyvin vaikea aluksi tiinehdyttää. Rautias kuitenkin ehti ensimmäisen varsansa jälkeen vielä varsoa onnistuneesti toisenkin, kunnes 16-vuotiaana se kuoli synnytyksen komplikaatioihin kolmannen menehtyneen varsansa kanssa. Iltan kaksi selvinnyttä tammavarsaa kuitenkin toivat emälleen kunniaa vielä kuolemansakin jälkeen, ja niiden varsomiset sujuivatkin paremmin.

bottom of page