Vuornan Kuuposki

Vuornan suomenhevoset ovat olleet jo pidempään suuren ihailun kohde. Joskus sitten pitäisi vielä meilläkin saada ainakin käyttöön vuornalainen... Sitä en ajatellutkaan, kuinka pian se "joskus sitten" olikaan. Keväällä yhdeksäntoista Liia ilmoitti varattavista suomenhevosvarsoista, joita Vuornan tantereelle oli kevään aikana syntynyt ja syntymässä. Uteliaisuuksissani tietenkin tutustuin yhdistelmiin ja ilmoitukseen sitten tarkemmin, ja kaksi toivottavasti pienkokoista orivarsaa kiinnitti huomioni. Siinä määrin, että otin yhteyttä sitten itse tilan omistajaan, joka oikein mielellään vastailikin ounastellen jo aikeitani. Lopulta sovimme, että kaksikosta rautias tuntui sopivan tarpeisiini paremmin, ja varasin kalenteriin ihan kokonaiset kaksi päivää vierailua ajatellen.

Toukokuun puolivälissä matkattiin sitten Vuornaan poppimusiikki pauhaten ja kivennäisvedet kainalossa, ja perillä tilalla odotti Liian lisäksi aurinko ja pieni läsipäinen suomenhevosvarsa narun päässä. Se oli rakkautta heti ensisilmäyksellä läsipään kurkistellessa meikäläistä uteliaana joskin ujona otsalettinsä takaa, ja päivän aikana varsan varmisteltua, että meikäläisestä oli kaveriksi, olin ihan myyty kilttiä, unista ja hiljaista oria kohtaan. 

Liian kanssa sovittiin vielä eläinlääkärin tarkastukset, paperiasiat ja muut kuntoon viikon aikana ja lopulta kyydit luonnonpuiston kupeeseen, josta olin saanut kivan pikku mökin ostettua tallipakoasunnoksi. Autotallin varastosta oli saatu rakennettua kiva pieni parin karsinan tallitila, ja Pietuksi ristitty pienori saisi nyt asuttaa toista. 

​

Kuuposki on suorastaan herttainen ilmestys. Niin sitä kuvailisi ensimmäisenä; jostain geenistä mukaan hypännyt suuri poskelle valuva läsi ja maailmaa ihmettelevät suuret silmät tekevät siitä suloisen näköisen poniotuksen, jonka puolesta puhuu myös sen rauhallisuus ja seesteisen leppoisa asenne, sillä Pietulla ei ole kiire sitten mihinkään. Ei ruokalaarille, ei kentälle, ei tarhaan... ei sitten yhtään mihinkään. Mitäpä sitä kiirehtimään kun hissukseenkin voi kulkea!

​

Pietu on aika ruunamainen ponisuokki, ja joskus sen kulkusten olemassaoloa on epäiltykin sen jolkotellessa vanhan suomenruunan tavoin mukana maastoreiteillä narulenkeillä. Ori ei nimittäin omaa juuri orimaisia piirteitä, tammaseurassakin piekkarilla on lähinnä vaan ujoa hörinää havaittavissa, kenties vaan kaverimielessä. 

Käsiteltäessä rautias on siis yleisesti tosi mukava, semmoinen stressitön ja helppo laitettava, oli kyse sitten sukimisesta, kavioiden hiplailusta tai pesuista. Kaikki käy ja Pietua ei haittaa, oli hommaa hoitamassa sitten omistaja, naapurin Seppo tai vaikka Sepon nelivuotias siskontytär. Oria voi hoitaa halutessaan karsinassa, miksei vaikka ketjuissakin, joskin sen harvassa olevista omituisuuksista yksi sattuu yleensä heräämään horroksestaan - rautias läsipää nimittäin on kova soittelemaan ja maiskuttelemaan ketjunrenkailla. Jos siis sitä kilkatusta jaksaa kuunnella häiriintymättä, niin menee poni vaikka käytävälläkin seisoskellessa.

​

Pikkuori on osoittautunut oikein kivaksi, joskin hitaasti käynnistyväksi ratsuksi. Siis, todella hitaaksi. Pietun kanssa saakin tuhlata aikaa joskus enemmän ja vähemmän pelkästään siihen, että ponin saa horroslaahustelusta nostamaan askelta parikaan senttiä maanpinnalta. Sen jälkeen läsipäästä saa kyllä irti ihan oikeasti varteenotettavan ratsuhevosen, jolla on motivaatiota, nöyryyttä ja yhteystyönhalua. 

Pietun bravuuri mennen tullen ja palatessa on kouluratsastus. Ponisuokilta löytyy askeleiden puolesta erittäin kaunis, lennokas ja rytmikäs ravi, matkaavoittava ja pyörivä laukka sen laahustavan käynnin vastapainoksi sekä yritystä ja nöyryyttä taittaa vaikka postimerkinpuolikkaalla. Askellajit meneekin siis jo ihan autokertauksella ja edespäin eteneminen on vaivatonta, mutta pientä mörköpelkoa siinä vielä aiheuttaa peruuttelu, mutta se laitettakoon vielä epävarmuuteen niistä omista jaloista ja tasosta.

Vaikka Pietun kanssa ei esteitä lähdettykään kisaamaan, osaa läsipää hypätäkin, ja sillä tuodaan reipasta vaihtelua treeniin. Rautias omaa emältä perityt lahjat esteillekin, ja vaikka estekorkeus ei seitsemääkymmentä korkeammaksi nousekaan, on kyseessä ihan superkiva tapaus myös radalle. Hyppytekniikka oripojalla on varma; takapää on aktiivisesti käytössä ja hyppy laskeutuu kahdelle jalalle. Lähestyminen on pelotonta ja kulmakin voi olla vähän sinne päin, ei haittaa Pietua! Pietun ongelmaksi esteillä muodostuu lähinnä vaan sen helposti liiallinen innostuminen sekä ponnistuskohdat itsessään, mutta tämäkin on varmasti iän ja kokemuksen kautta korjaantuvaa. 

Pietusta tahdottiin ajoponi ja semmoinenhan me siitä on saatu; oikein kivasti kärryteltävä noviisitason tekijä, joka on herkkä ohjalle ja kulkee oikein nätisti ryhdissä. Edelleen peruutus tai suora nosto raviin pysähdyksestä voivat vielä hieman tuottaa harmaita hiuksia ja epävarmuuksia, mutta mitäpä siitä, hyvin meillä menee myös kärryillä.

​

Pietulla ei suoranaista koppikammoa ole, mutta traileri saa oripojan kyllä vähän värähtelemään ja arkailemaan. Onneksi tässä vaiheessa on hyvä kaivella sitten karkkipussia kätösiin ja vedota ponin omituisuuteen nro kaksi; läsipää tykkää lakusta kuin hullu puurosta. Lakritsin voimalla on monet kyytitykset hoidettukin, ja lastauksesta yli päästyä matkailu itsessään on oikein rattoisaa puuhaa eikä Pietua juuri haittaa seisoskella kyydissä. 

Kisapaikalla ori on aika pitkälti yhtä tylsän helppo kuin kotonakin, joskin ehkä uusia tuttavuuksia kohtaan ujohko ja alussa voikin silmäillä tuomaria vähän arvelevasti esittäjänsä takaa, mutta kevyt taputus kaulalle saa jo rautiaan ystävystymään.