Vinhan Honey Puffs

⚜ I -palkittu kantakirjatilaisuudessa 20.04.2020
⚜ tavoitteena kantakirjaus, welshvarsojen laatuarvostelu, welshien laatuarvostelu, krj-, erj- & vvj-laatuarvostelu

⚜ Everything is honey, I can't get enough

Olin sattunut kisareissun päätteeksi harhailemaan jälleen Ellin tiluksille Vinhakulmalle, sovitusti hieman pyöräyttämään Minttua näytillä leppoisimmissa tunnelmissa, ja tamman pyörittyä muutamat esteentekeleet vinhalaiset tarjosivat jo petollisen tuttuun tyyliin kahvia - tähän mennessä olin jo ehtinyt mieltämään Ellin luona kahvittelut hevoskaupoiksi tai niitä edeltäviksi väsytystaktiikoiksi. Tällä kertaa valmistauduinkin jo selittelemään, että lompakko ei tällä erää antaisi myöten, eikä tilaakaan enää ole, joten en voi vain mitenkään lastata ylimääräistä ponia traikkuun matkaani kotiinviemisiksi. Elli tietenkin myötäili hymysuin ja tarjosi kupposen lisää, eikä onnekseni lähtenyt kävelyttämään minua pitkin tallikäytäviä - liekö olisin edes suostunut, niinhän se Minttukin viimeksi tarttui matkaan. Kahvittelujen päätteeksi ehdin jo huokaista ajatellen, että tästä reissusta oli selvitty muutamaa tonnia tuhlaamatta, mutta Ellillä oli ässä hihassaan.
Minut nimittäin kävelytettiin ensin erään tarhan ohi, jossa ihan äärettömän näppärä voikko ilakoi kevätmudilla. Elli kertoi luonnollisesti kysymättäkin sen olevan I-palkittu laukkasukuinen orihankinta, joka oli osoittanut kykyjään esteillä ja koulun parissa, vaikkakin vielä vähän laukkaratsun omaisesti vauhdikkaalla vaihteella. Valitettavasti en voinut sulkea silmiäni osittain jäisen pihamaan vuoksi, joten jouduin suorastaan seuraamaan voikon reipasta menoa. 
Houkutuksien highway ei loppunut vielä siihen; muutaman tarhan päästä saavuimme ihan hervottoman kokoisen kimon luo. Tamma oli selvästi erittäin epämukavissa vesissä ja puhisikin lähinnä vain paikoillaan vatsan liikahdellessa sivulta toiselle. Jälleen minulle selitettiin, että kyseessä oli nuori kouluratsastusta ja valjakkoakin taitava tamma, ja tämä on muuten ihan viimeisillään kantavana siitä voikosta. Nyökyttelin kovasti päästäkseni äkkiä pois tästä kiusauksien tilasta, ja Elli tuntui tyytyvän siihen syöttiin, jonka oli jo heittänyt, joten pääsimme kiertoreittimme jälkeen suoriltaan parkkialueelle. Vielä tässä vaiheessa Elli ei tunnustellut kauppojensa menestystä vaan luotti selvästi siihen, että itsetahtoni pulveroituisi viimeistään varsan syntymään mennessä ja soittelisin näin pikkuhiljaa welshhöperöityvänä tätinä perään.
Ja niinhän minä tein, jo kotimatkan puolivälissä puhelinlinjat lauloivat ja varsa laitettiin varaukseen. Näin minut oli narrattu jälleen kyseenalaisia pelitaktiikoita käyttäen uuden ponin onnelliseksi omistajaksi.

​

Selvästi hunajaisen olemuksensa sekä nimensä (ja paisumaan kirotun vatsanympäryksensä) vuoksi uudesta ponistani ristittiin Puh, tuo kaikkien rakastama satukirjahahmo, sillä onhan kyseessä ainakin ulkoisesti oikea satujen kultainen tyyppi, sisäisesti, no vähän sitten jotain muuta. Kultainen ratsu on vähemmän kultainen ilakoituaan tarhan pohjilla tai päristeltyään kaurapuurot pitkin ryntäitä, tai viiletettyään takalisto ilman halki karkuun sänkilaukkojen päätteeksi, tai... Lista Puhin toteuttamista kommelluksista alkaa hipoa jo päiväkirjan viimeisiä sivuja, joten jätetään se tiivistettynä tähän. Puh on siis periluonteeltaan aika sotkuinen, elämäniloinen ja vauhdikas kaveri, jonka suurinta herkkua kaiken syömiskelpoisen lisäksi on hillitön hurvittelu ja tuulien suhina korvien välissä, myös sillä metaforisella merkityksellään.

​

Puhin riekkuvasta luonnosta huolimatta se on itse asiassa ihan kiltti ja ystävällinen poni. Vaikkakin myös aika rasittava, varsinkin silloin, kun se pitäisi saada kiinni tarhasta, tai kun sen pitäisi pysyä hyppysissä narussa, tai kun sen pitäisi seisoa kiltisti paikallaan hoidettaessa. Näinä aikoina hunajanhohtoinen tamma on vähemmän mukava otus ja lähinnä koettelee hoitajansa hermoja, vaikkei ehkä niinkään tahallisesti. Puhin puolesta on kuitenkin sanottava, että se on oikeastaan kaikenkestävä ja muuten täysin hoidettavissa hoitajan ikää ja kokoa katsomatta, voikko kun ei juuri pelkää tai vieraksu mitään hoitotoimenpiteitä tai arastele uusiakaan ihmisiä. Pääasiassa sen kanssa vaan pidetään huoli, että hoitajalla on tarpeeksi voimaa pidätellä intopiukeaa tammaa kiinni mikäli se päättää ottaa pari laukka-askelta ja kokemusta napakkaan kieltämiseen. Sekä suht pitkä pinna, mutta se nyt menee sanomattakin.

​

Puh on vielä niin raakile ratsuna, ettei siitä sen enempää.