Kekrijuhlat
Tuotokset
Tuotokset julkaistu tulosjärjestyksessä pienten palautteidensa kera. Kiitos osallistujille tapahtuman mahdollistamisesta, tuomarilla oli kova työ järjestää tulokset, hyvin kovatasoiset kilpailut! Kiitos myös kärsivällisyydestänne tulosten suhteen.
luokka 1.
1. Suvi Henttonen (VRL-05265) - Pikkupellon Cottonsaur VH19-024-0043
Tuomarin kommentti: "Voittoon lopulta loikkasi Kultakutri karhuineen. Tarinassa on hyvä flow, pidin kovasti sen jäsennyksestä ja näppäristä sanavalinnoista sekä kuvauksista. Ja ajatus pörheästä kullanvärisestä oriponista vakavastiotettavana pitsimekossaan vaan huvittaa suuresti! Koska tarina on kirjoitettu nykyhetkeen, emme voi tietää radan kulkua valmiiksi, mutta se ei oikeastaan haittaakaan; kirjoittaja on upottanut tarinaansa hyvin mahdollisia käänteitä aina karkaavista lierihatuista karhuasuiseen, satulassa keikkuvaan ratsastajaan. Hyvän mielen tarina, joka jättää hyvin mielikuvituksen varaan ja lyhykäisyydessään kuvailee hyvin asunsa!"
Suvia naurattaa. Halloween-henkisiin kilvanajoihin osallistuminen luvattoman somalla pikkuponilla ei varsinaisesti ole sitä mitä hän on kuvitellut 37-vuotiaiden aikuisten naisten tekevän viikonloppuisin (tai muulloinkaan). Kekri kuulostaa tietysti vähän vakavammin otettavalta kuin ameriikanhuuruinen Halloween, mutta silti: ratsukkona heissä ei ole mitään vakavasti otettavaa, niin pitkän linjan ammattilainen kuin Suvi itse onkin.
Prins on kerta kaikkiaan liian sievä ja suloinen ja pieni ja kullanhohtoinen, jotta hän olisi voinut valita heidän asukseen mitään karmaisevaa. Kuka muka ottaisi todesta pelottavaksi puetun voikon satuponin, joka on kaiken lisäksi kasvattanut jo melkoiset villapöksyt suojaksi merenläheisen kotitallinsa viimanpieksemältä ilmastolta? Poni on oikea kultakutri.
Siitä Suvi on ideansa saanutkin. Hän on tehnyt Prinsistä Kultakutrin. Tehtävä vaikutti hivenen haastavalta, sillä Kultakutriin liittyvät kuvalähteet olivat niin kovin vaihtelevia. Lopulta Suvi luotti omaan lapsuuden muistikuvaan: aivan taatusti Kultakutrilla oli sievä lierihattu (sellainen keikkuu Prinsin päässä; Suvi ei usko hatun kestävän menossa mukana läpi koko suorituksen ajan, mutta onhan hän sentään yrittänyt), vaaleansininen valkopilkullinen mekko (vaaleansiniseen loimeen on liimattu valkoisia huopakangaspalleroita ja mikä parasta, loimen helmaan on ommeltu kirppikseltä löydettyä pitsiliinaa röyhelöisemmän tunnelman saavuttamiseksi) ja siniset silkkirusetit palmikoissa (onneksi Prinsillä on jouhia letitettäväksi vaikka muille jakaa). Valkoisiksi polvisukiksi kelpaavat pintelit, tietenkin.
Ammattiratsuttaja näkee, kuinka ponin omistava kartanonisäntä Arne Rosengård pudistelee pehmeästi päätään. Suvi ei anna miehen huvittuneisuuden lannistaa itseään, vaan kohottaa leukansa. Hänen asunsa huppu meinaa siitä hyvästä valahtaa niskaan. Suvi tarttuu äkkiä asun karvaiseen korvaan sen estääkseen.
Niin. Hän ei tosiaankaan ole nuorena tyttönä kuvitellut tällaista. Ratsastaa nyt 37-vuotiaana aikuisena naisena kilpaa ristikkoluokassa pienellä sievällä ponilla karhuksi pukeutuneena.
Kauhein karhuin meistä voittakoon, Suvi ajattelee riemukkaasti. Onneksi Prinsillä on niin hyvät hermot, ettei se hätkähdä vähääkään, kun sen satulaan kipuaa karhu. Jos hyvin käy, Kultakutri-poni pysyy yhtä tyynenä läpi kilpailupäivän. Ja jos nyt joku kilpaveikoista meneekin verryttelyssä tolaltaan, sehän ei ole Suvin vika. Mitäs tuovat pukukilpailuun hevosia, jotka eivät kestä karhun näkemistä. Kyllä silloin sietääkin hävitä.
2. Jilla (VRL-14085) - Härdellin Jyrki 69 VH18-017-0353
Tuomarin kommentti: "Luokan toiseksi sijoittui epäilyistä huolimatta katu-uskottava Päätön ratsumies poneineen. Tarina etenee reippaasti mutta samaan aikaan hyviin tehtäväänsä vastaten, ja se kuvailee hyvin jo kisaa edeltäviä tapahtumia että itse tilannetta. Hahmojen tuntemukset ja persoonat tuodaan esiin tarinan sanavalinnoissa, joka puolestaan luo mielikuvan tapahtuneesta. Leppoisassa muodossa kirjoitettu ja helppolukuinen tarina, jossa hyvä flow."
Yleensä tytöt haluaa halloweenina pukeutua lumoaviksi vampyyrittariksi tai velhottariksi, mutta ei meidän Jilla. Tänä vuonna mä olin luvannut ottaa Jillan mukaan Valokylän kekrijuhliin, joissa oli tarjolla pukuesteratsastusta, ja Jilla oli päättänyt pukeutua Päättömäksi ratsumieheksi. Mä olin yrittänyt tarjota sille ratsuksi vähän katu-uskottavampaa hevosta, kuten Murua tai Susaa, mutta eipä ne tietenkään kelvanneet; Jilla halusi vain ja ainoastaan Jyrkin. Kukapa mä olin sitä estämään, kyllähän tuollainen kirppu mahtuisi kahden ison tamman kanssa matkustamaan.
Lumi on käsistään niin kätevä kaveri, että mä nakitin sen auttamaan mua ja Jennaa ratsumiehen asun suunnittelussa ja ompelemisessa. Vaikka Lumi ei henkilökohtaisesti juhlinut kekriä samalla tavalla kuin moni muu, koska se ei varsinaisesti uskonut näihin kaupallistettuihin rientoihin, niin se auttoi Jillaa mielellään, ja niin meidän tallitytöstä tuli hurja ratsumies. Ratsumiehen kaulus ja katkaistu kaula rakennettiin Jillan pään ympärille niin, että Jillan ratsumiehen paitaan sopivaksi maalatut kasvot kuitenkin paljastuivat. Varsinaiseen ratsastukseen täytyisi totta kai laittaa kypärä, mutta noin muuten Jilla oli varsin vakuuttava, ja valmis lähtemään.
Matka Valokylään oli melko lyhyt, ja Jillan luokka järjestettiin ensimmäisenä. Ratsumiehen päähän istutettiin kypärä, kun Jyrki oli varusteissa, minkä jälkeen Jilla suuntasi tomerana verryttelyalueelle. Seurasin uteliaana tytön verryttelyä ja pohdin, mahtoiko asu vaikeuttaa liikkumista ja olisiko sillä vaikutusta suoritukseen. Jillalla ei kuitenkaan näyttänyt olevan mitään ongelmia, joten oletin, ettei asu luonut mitään estoja ratsastamiselle. Varsinainen ratasuoritus meni ulkopuolisen silmääni aika hyvin; Jyrki ei ollut ihan hulluna halloween-teemaisiksi maalattuihin esteisiin taikka ratsastajansa lepattavaan viittaan, mutta onneksi se ei päättänyt alkaa pelleilemään niiden kustannuksella.
"Kyllä te ainakin palkintojakkaralle pääsette", lupailin nuorelle ratsastajalle, kun Jilla tuli takaisin radalta. Mä kävelin sen kanssa talliin hoitamaan Jyrkiä, koska Jillan luokasta oli vielä ratsastajia jäljellä, joten mä ehtisin vielä hoitamaan Rubinankin kuntoon. "Ei se kyllä tuntunut yhtä hyvältä, kuin tavallisesti", Jilla mutisi riisuessaan Jyrkin satulaa. Rapsuttelin ponin kaulaa ja lohdutin tyttöä, että poninsa oli vain jännittänyt irvailevia esteitä ja ratsumiehen viittaa, eikä Jilla tehnyt mitään väärin. "No joo, ainakin se piti päänsä!"
3. Saaga (VRL-12295) - Abrianna J&K
Tuomarin kommentti: "Kolmanneksi sijoittui lentäen Jasmine sekä ponitiikeri Rajah. Tarina etenee hyvin, vastaten tehtävään. Asu on kuvailtu hyvin ja kuva avittaa rinnalla tunnelmaa. Kerronnallisesti olisin toivonut ehkä vähemmän pisteitä, enemmän yhdyslauseita, jotta pisteiden luoma lauseiden katkeavaisuus olisi ehkä tarjonnut kevyemmän ja jouhevamman lukukokemuksen. Tarina on kuitenkin herttainen luettava kuvineen kahden siskon suhdetta kuvaten ja tehtävänantoa vastaten!"
Itse en ollut koskaan niinkään innostunut Disney-prinsessoista. Pikkusiskon kanssa olimme kuitenkin katsoneet hiljattain Aladdinin ja Taika oli ihastellut Jasminen ihania sinisiä housuja ja pitkää tukkaa.
Valokylän tallilla lokakuun viimeinen päivä kisattavissa estekisoissa me oltiin ilmottauduttu pukuratsastusluokkaan ja minulla oli ollut hieman vaikeuksia keksiä, miten me pukeuduttaisiin. Taika oli ollut leffan katsomisen jälkeen täysin haltioitunut Jasminesta ja sen lemmikkitiikeristä Rajahista. Siitä sainkin idean pukeutua kyseiseksi kaksikoksi kisoihin. Perhe olisi tulossa katsomaan niitä, joten se olisi varmasti kiva juttu Taikallekin. Siispä rupesimme äidin kanssa suunnittelemaan ja omepelemaan pukua minulle ja Abriannalle. Minä olin tietysti Jasmine ja Abrianna oli Rajah. Teimme siniset pussihousut sekä sinisen topin, jonka puin vaaleanruskean fleecetakin päälle. Kypärään ompelimme sinisen koristeen ja hiukset letitettiin sinisillä nauhoilla samalla tavalla, kuin Jasminella. Ratsastussaappaiden päälle äiti vielä ompeli Jasminen tossuja muistuttavat pääliset.
Abrianan sai päälleen oranssiin korvahuppuun ommellut tiikerinkorvat, tiikeriraidallisesta kankaasta ommellun pepun päälle yltävän huovan ja jalkoihinsa oranssit pintelit. Hännän letitiin tiukasti, jotta se hieman muistuttaisi tiikerin häntää. Abriannaa hassut varusteet ei kauheasti haitanneet, se hieman ravisteli päätään, kun korvahuppu tuntui hassulta sen päässä. Siihen se kuitenkin tottui melko nopeasti. Minulla oli hieman vaikeuksia istua pussihousuissa selässä. Ne olivat hieman liukkaammat, kuin normaalit ratsastushousut, joten tuntui, että liukuisin selästä alas minä hetkenä hyvänsä. Niin ei kuitenkaan käynyt ja suoritimme radan onnistuneesti läpi.
luokka 2.
1. Arne Rosengård (VRL-05265) - Harlessie VH19-031-0190
Tuomarin kommentti: "Kakkosluokan voittoon itsensä siivitti eläkeikäinen mies hienosti kummituksiaan kohtaavan tammansa kanssa. Tässä tarinassa on hyvin etenevä kerronta, hyvää rönsyilevää kuvailua, sanaleikkiä ja lämmintä tunnelmaa, joka kokonaisuutena toimii ja tekee oikeutta hahmokuville. Tehtävään on vastattu hyvin ja enemmänkin."
Ah, urhea pelkuritammani Harlessie, ajattelee Arne Rosengård. Sen rohkeampaa säikkyä hevosta hän ei ole kuuna päivänä tavannut. Suurikokoinen ratsu on vähällä kompastua omiin huomattavan pitkiin raajoihinsa, kun Arne ohjaa sen kohti pikkiriikkistä kahdeksankymmentäsenttistä okseria. Konkariratsastaja naurahtaa ääneen: tällaista hän ei ole ennen nähnytkään! Hymyileväiset linnunpelätit estetolppina! Ikään kuin ilkkuisivat niitä pelkääville hevosille kohteliailla hymyillään.
Harlessieta vaitonaiset esteenpitelijät pelottavat suuresti, mutta epäröiden se lähestyy estettä ja hypähtää yli. Arne kiittää tammaa. Se on reipas ja tahtoo tehdä ratsastajalleen mieliksi. Saattaahan siitä hyvin tulla vielä kelpo kenttäratsu, ja jos tällaiset tapahtumat eivät ole siihen hyvää harjoitusta, niin mitkäs sitten?
Huih! Tamma lähestulkoon pyörähtää kannoillaan nähdessään pystyesteen ylimpään puomiin viritellyt tekolepakot. Klassista WC-paperirulla-askartelua! Ja onkos kiinnitysnarut, joiden varassa rullalepakot roikkuvat, kenties sormivirkattu? Ah. Kolmen nyt jo aikuisen lapsen isänä Arne muistaa nämä alakoulun askartelut yhtä elävästi kuin tämän päivän aamupalansa. Vaikka Harlessieta hirvittää, sen ratsastajalla on yhtäkkiä kotoisa olo ja lämmin mieli, ja tyynen rauhallinen elekieli saa jälleen kerran suuren tammankin tasaantumaan.
Reipas pieni jänishousu, Arne kehuu hevostaan hiljaa mielessään. Jo kaksi kolmannesta radasta on suoritettu, eikä tamma ole vielä pökertynyt kauhusta. Silloin tällöin ratsu tuntuu jopa innostuneelta, ja niinä hetkinä Arne on pakahtua tyytyväisyyteensä.
Jo vain kannatti ostaa vielä vanhoillekin päiville tällainen kilpahevonen. No, harrastekilpahevonen. Eläkeikäisen miehen ei pidä alkaa kuvitella liikoja tulevaisuudestaan, vaikka ratsu nyt sattuisikin ylittämään pari kurpitsalyhtyä ja pimeässä hohtavien luurankojen kannatteleman luonnottoman pitkän reisiluupuomin.
2. Eemil Sodantaival (VRL-01436) - Jazzdruid Lumos VH20-253-0003, tuotokseen liitetty kuva
Tuomarin kommentti: "Hyvänä kakkosena tuli varsin suurieleinen hyppääjä esteille eksyneine ratsastajineen. Tarina kulkee hyvin, keskittyen suoritukseen ja tehtävänantoon. Siinä on selvästi paljon hauskasti faktamaisena esitettyä pohdintaa ratsastajan ja ratsun taidoista sekä suhteesta, sekä mukava juonikäänne loppua kohti. Helppolukuinen, kevyt ja nautittava lukukokemus, joka esittää asiansa lyhyesti mutta ytimekkäästi. Kuvassa on mukavan rento piirtojälki sekä huvitusta lisäävät ilmeet!"
Toisin kuin voisi luulla, Druna ei ole oikeasti mikään jänishousu. Herkkä se on kylläkin kuin mikäkin, peilaa 100% ratsastajan tilaa ja vähän enemmänkin. Siksi sitä kaikki pitävät arkana: oikeasti se olen vain minä!
Siksi on oikea ihmeiden ihme että ylipäätänsä käyn sen kanssa estekisoissa, kun mie en siitä pidä ja Druna tartteisi oikeasti jonkun varmemman kuskin. Vielä suurempi ihme on että lähdin halloween-teemaiselle radalle säikyttämään ratsupoloani puolikuoliaaksi. Ihmeiden ihme puolestaan oli se, ettei Druna ottanutkaan hepulia jokaisesta liehukkeesta, kurpitsasta ja fosforiluurangosta. Kävipä nimittäin niin, että stressasin niin paljon radan muistamista että unohdin kokonaan kauhistella kaikkea mikä voisi hevosta järkyttää. Siinä itsevarmuus kohisi rytisten kun huomasin nelosesteelle mennessä meidän hyppäävän kauhurataa kuin vettä vain.
Sitä suurempi oli yllätys ja myöhempi ketutus kun Druna päättikin maailman mitättömimmän pystyesteen puraisevan varpaasta, olihan siinä — herranjumala — kynttilöitä maassa! En ollut lainkaan varautunut siihen kenguruloikkaan joka siivitti meidät turvallisesti (ratsulta kysyttäessä. Mie olen toista mieltä) mokoman kauhistuksen yli. En edes tiennyt että Druna osaa vetää takajalat niin alle kuin mitä sillä esteellä, ihan alta escuela prospect jos oltaisiin oltu kouluradalla eikä esteen päällä...
Hengissä selvittiin, mutta aion kysyä tänään vielä peilikuvaltani että mikä hemmetti tämä pakottava tarve mennä uhmaamaan kohtaloa esteradalla on? Jotkut ihmiset vain on luotu kouluratsastajiksi, ja sellaiset voisivat pysyä lestissään.
3. Milla-Riina Arokoski (VRL-14905) - JB Indi VH17-031-0529
Tuomarin kommentti: "Ihana, hyvin kuvailtu tarina vei suht tuoreen ratsukon kolmannelle sijalle. Pidempi tarina, joka kuitenkin liikkuu luonnollisesti ja sujuvasti eteenpäin, sanavalinnoilla on tuotu lisää sisältöä ja tunnelmaa ja tarinan tapahtumat voi kukainenkin osallaan kuvitella mielessään tarkan kuvailun ansiosta. Tuomari ainakin naureskeli mielikuville tarinaa lukiessaan. Pari satunaista kirjoitusvirhettä, ja tehtävänannon sivuaminen jättivät tämän aivan ihanan tarinan sijoilleen, mutta ehdottomasti yksi mieleenpainuvimpia tuotoksia!"
Mulla oli varmaan yhtä maaninen ilme kuin Valokylän tallipihan lukemattomilla kurpitsalyhdyillä, kun taluttelin Indiä kisa-alueen laidalla. Kekrijuhlan kauhuteema näkyi uponneen etenkin mun kullanhohtoiseen hevosparkaani, joka sipsutti mun vierellä jäykkänä kuin rautakanki. Silmät selällään se katseli nytkin tuulessa heiluvia paperilepakoita ikään kuin ne olisivat olleet itse Draculan potentiaalisija murhaajakätyreitä.
Mä huokaisin ja yritin parhaani mukaan olla saamatta hermoromahdusta. Indi oli sen verran tuore hankinta, että joka päivä siitä paljastui jotain uusia puolia ja kommervenkkeja, joiden kanssa opin pikkuhiljaa tulemaan toimeen. Ja tämän päivän opetus oli mitä ilmeisimmin se, ettei herkkäsieluinen hevoseläimeni arvostanut laisinkaan halloweenkoristeita, mikä oli helvetin hienoa huomata juuri ennen kilpailusuoritusta.
Indin levitellessä sieraimiaan lepattavalle lakana-aaveelle mä katselin synkkänä itse esteradan koristeluita, jotka todennäköisesti muuntautuisivat Indin silmissä kauhuelokuvien monstereitakin hirvittävimmiksi kauhistuksiksi, jotka olivat valmiita hetkenä minä hyvänsä pistelemään sen karvaisen takapuolen poskiinsa. Tästä puuttui enää se, että jonkun okserin takana olisi ollut sellainen jousitettu pellehahmo joka pomppaisi eteen naama virneellä, vaikkakin Indin liikkeet alkoivat jo erehdyttävästi muistuttamaankin sellaista, ja ahdistuneena pohdin millaisen rodeoesityksen me tarjoaisimmekaan kekrikansalle. Todennäköisesti meidän suorituksestamme voisi koostaa sen luokan horrorstoorin, että sille lätkäistäisiin samantien “kielletty kaiken ikäisiltä” -varoitusbanneri ja jonka varjossa Stephen Kingkin häpeäisi omia tuotoksiaan.
Meidän vuoro lähestyi ja mä kiipesin Indin selkään lämmittelyä varten. Tamma tuntui alla jäykältä ja mun mieli musteni samaan tahtiin lokakuisen illan kanssa. Hitto, jos vain vielä kehtaisi perua koko osallistumisen. Ohjasin Indin lämmittelyalueelle ja yritin rauhoittaa sekä itseni että alla paahtavan, hermostuksesta kireän kavio-olennon.
Ämyrit kuuluttivat, että mun vuoro oli ihan käsillä ja mä nieleskelin mun orastavaa jännitystä alas, vaikka mun kurkku tuntuikin kuivalta kuin Sahara. Pohdin, kummat katkeilisivat ensin, puomit vai Indin jalat, kun pääsisimme aloittamaan kauhurataa ja nolaamaan itsemme Miksi, oi miksi en ollut ostanut itselleni lehmän hermoilla varustettua esteratsua? Sähäkkä tamma tuntui täysin lamaantuneelta ja odottavan vain oikeaa hetkeä räjähtää.
Aika kului ihan liian äkkiä. Ihan liian aikaisin mä tajusin ohjaavani Indiä radalle kuulutusten saattelemana. Arokoski, Arokoski, Arokoski, kuulutuksen ääni kajahteli mun päässä ja mietin mahtoiko papin ääni kuulostaa samalta, kun mun nimeä kuulutettaisiin kirkossa kun hiljattain menehtyneitä lueteltaisiin. Mä nimittäin aloin vakaasti olla sitä mieltä, että mun kappaleita kerättäisiin kohta pitkin Valokylän kentän hietikoita.
Mutta kekriinkin liittyi ihmeitä ja ihme todella tapahtui, kun kello käynnistyi ja me aloitimme radan luovimisen. Kankea, silmänvalkuaiset vilkkuen säpsähtelevä kilparatsun irvikuva oli tiessään ja tilalla oli energiaa ja intoa puhkuva, itsevarma Indi. Se Indi, jonka mä olin ostanut yhden koeratsastuskerran jälkeen. Ikään kuin tamma olisi sanonut, että “hittoon aaveet, nyt hypätään”, ja ensimmäisen esteen jälkeen mä tunsin taas sen saman keveyden kuin aina ennenkin.
Hittoon aaveet, hittoon kaikki. Tää hetki olisi meidän.
4. Emmy (VRL-12295) - Cioccolato VH20-011-0052
Tuomarin kommentti: "Hyvin ratsukon persoonan esiintuova tuotos. Hyvää pohdintaa hahmojen suhteen, lyhyttä ja ytimekästä kuvailua, tehtävänannossa hyvin pysyvä ja reippaasti etenevä tarina. Jäin toivomaan enemmän soljuvaa ja vapaata kerrontaa, yhdyslauseita, pisteet tauottavat turhaan tarinan flowta. Kuitenkin asiansa maaliin ajava sekä hyvin kirjoitettu tarina, jossa vakavampi ja keskittyneempi kuvainnointi itse suoritukseen."
Lokakuun viimeisenä päivänä ilma oli harmaa, mutta poutainen. Tuntui, että päivälläkin oli melko pimeää, kun paksu pilvikerros peitti taivasta. Sopivan spookyä halloweeniin. Valokylän tallille olimme suunnanneet Kekrijuhliin ja kisoihin pienen porukan voimin Seppeleestä. Chicon kanssa olimme ilmottautuneet luokkaan kaksi ja valinneet korkeudeksi 80cm. Paikka oli koristeltu hienosti tapahtuman henkeen sopien. Hieman harmaaseen päivään sopivat hyvin oranssin kurpitsalyhdyt ja lepakkokoristeet. Chico oli taas melko rauhallinen vaikka oltiin uudessa paikassa ja ympärillä oli vaikka mitä härpäkkeitä. Hieman se pelästyi lepattavaa kummituskoristetta, mutta pienen säpsähdyken jälkeen se rauhottui.
Verryttelyssä Chico oli hyvin oma itsensä ja hyppäsi hyvällä energialla. Mietin mitenköhän se muuttuisi, kun kohtaisimme tämän luokan pelottavat erikoisesteet. Chico oli yleensä melko rauhaisa hyppääjä, eikä turhaan säpsynyt mitään erikoista. Kohta pääsimmekin kentälle valmistautumaan ja näimme viritetyt erikoisesteet. Paljon niissä oli erilaisia elementtejä, jotka saattaisivat minunkin yleensä hyvin rauhallista hevostani järkyttää. Toivottavasti ei liian pahasti. En haluaisi tulla tänään väkisin alas satulasta.
Lähtömerkki vihelsi ja suuntasimme ensimmäiselle esteelle. Se oli ihan tavallinen pysty ja Chico hyppäsi sen rennosti yli. Myös toinen este ylittyi vaivatta, kolmas este, sarja, me tultiin hieman liian reippaasti ja Chico aavistuksen hipaisi B-osan puomia, se pysyi kuitenkin ylhäällä. Neljäs este oli tämä pahamainen erikoiseste. Ratsastin Chicon sille, kuin mille tahansa esteelle. Tunsin hevosen aavistuksen epäröivän sivulla loimottavia kurpitsalyhtyjä, mutta pienellä kannustuksella menimme siitä moitteetta yli, joskin pienellä varalla. Chico kun tuntui olevan sitä mieltä, että kurpitsat olivat hirviöitä, jotka syövät pieniä, pahaa aavistamattomia hevosia lounaaksi.
Jatkoimme rataa eteenpäin ja Chico tuntui etenevän hyvin esteeltä toiselle. Ennen toista erikoisestettä, se kuitenkin säpästi jotain kentän laidalla ja teki pienen sivuloikan. Pysyin kyydissä, mutta ohjauduimme kuitenkin hieman kurssista ja jouduin lähestymään toista erikoisestettä vähän vinosti. Chioa selkesti taas hieman kammoksutti erilaiset härpäkkeet esteessä ja se lähti hyppyyn yhden askeleen kauempaa kuin olisin sen halunnut. Hyppy oli iso tiikeriloikka ja hädin tuskin pysyin kyydissä. Pääsimme kuitenkin esteen toiselle puolelle ehjänä, pysytyssä ja minä vielä selässä. Korjasin nopeasti asentoani, otin Chicoa hieman kiinni ja jatkoimme viimeisille esteille.
Maaliviivan ylitimme reippaassa laukassa ja Chico kävi hieman kierroksilla, kun hidastelin sen käyntiin. Itsellänikin sydän hieman pamppaili, radan suorittaminen ei ollut sujunut loppuun asti ihan niin siististi ja rauhallisesti, kuin olin kaavaillut, mutta tärkeitä oli kuitenkin, että me oltiin selvitty kaikki esteet ja minä olin vielä selässä.
luokka 3.
1. Sanni (VRL-14085) - Adinan Enneuni VH18-018-1618
Tuomarin kommentti: "Rennosti kirjoitettu ja kuvainnollinen tarina, joka eteni luokan ykköseksi. Hyvin hevosen persoonaa kuvaava! Ja hieman ratsastajansakin... Hyvin ja realistisesti kuitenkin kuvattu tarinan tapahtumia, miksi kaksikko lähti vielä uhmaamaan kummitusyön selkää, ja hieman huvittuneesti lueskelin tuumailuja siitä, että seuraavana vastassa olisi varmasti jotain peuraa pelottavampaa. Loppu kevensi hyvin kevyttä jännitystä ja jälleen toi esille hahmon persoonaa."
Eino oli vihdoin päässyt aloittamaan kisaamisen, joten mä ajattelin, että olisi turvallista viedä oripoika naapuritallille kilpailemaan ja kartuttamaan kokemustaan. Esteradalla oli kuitenkin ollut karmaiseva halloween-este, josta Eino oli meinannut saada hepulin. Ensin se loikkasi hirveällä pompulla esteen ylitse päästäkseen pakoon, mutta sitten se olikin yhtäkkiä kiinnostunut tekemään tuttavuutta esteen kanssa; Niin yhtäkkiä, että mun perse nousi satulasta ja mä löysin itseni puoliksi Einon kaulalta. "Vittu nyt", mä ärisin hevoselle, ennen kuin mä suoristauduin ja ohjasin sitä napakasti kohti seuraavaa estettä. Einoa sai komentaa toistekin, ennen kuin se suostui jatkamaan kohti seuraavaa estettä. Kilpasuoritus oli siis mennyt varsin nappiin...
Illalla ori päätti vielä jatkaa pelleilyään. Mä olin jo ollut juhlimassa muun porukan kanssa, joten Eino meinasi saada ainakin sydärin mun asustani - erityisesti mun peuransarvistani. "Hölmö, mä se vaan oon", mutisin hevoselle. Ei mulla varsinaisesti mitään asiaa ollut enää Einon luokse, mä olin päättänyt vain käydä varmistamassa, että sillä oli kaikki tarpeellinen, mutta onneksi mä kävin; Mä olin unohtanut laittaa Einolle pintelit jalkaan, mutta se kärsi levottomista jaloista ja tallissa oli vähän vilpoisa, joten mä olin jo aiemmin päättänyt varmuuden vuoksi kääräistä sille pintelit jalkaan. Lisäksi ori näytti kyllästyneeltä, joten mä päätin ottaa sen mukaan hakemaan pinteleitään. Mä laitoin Einon riimuun ja lähdin taluttamaan sitä parkkipaikkaa kohden, vähän tukeutuen rimpulaan oriin.
Eino rekisteröi sen ensin. Tuuli ulisi ja vähän taisi ripsottaa vettäkin - mitä mä en ollut juonut illalla, mutta muuta kylläkin -, joten ehkä sen takia mä en kuullut, mutta Eino kuuli. Metsikön rajassa rapisteli, ja ori jähmettyi paikoilleen. Se näytti kauhistuneelta, ja tavallisesti mä olisin tajunnut että se oli ihan pöllö hevonen eikä sen tarvinnut pelätä mitään, mutta sievoisessa muakin alkoi pelottaa. Siinä me sitten seistiin paskat housussa odottamassa, että mikä eläväkuollut hirviö sieltä ryömisi esiin teurastettuaan puolen metsää. Mun sydän jyskytti rinnassa kuin viimeistä päivää, ja Einon jokainen lihas oli pingottunut, valmiina pakenemaan. Ja sieltä se sitten tuli... Peura! Bambi loikkasi esiin pusikosta, mutta jähmettyi sitten nähdessään meidät. Me tuijotettiin sitä ja se meitä, kunnes mä kirkaisin ja lähdin juoksemaan Einon kanssa tallille. Pintelit oli nyt yks hailee!
Mä päätin lainata Einolle pintelit - mä en humalassa suostunut enää toiste lähtemään autolle, se oli vissi! Seuraavalla kerralla sieltä tulisi susi tai karhu... Mä kääräisin Einolle nopeasti pinkit pintelit jalkoihin, muiskautin sen turvan suuntaan, ja lähdin sitten kävelemään takaisin vuokratulle hotellille. Sam tuli puolessa välissä mua vastaan, ilmeisesti huolestuneena, kun mulla kesti niin kauan. "Kuka täällä kiljas?" Sam kyseli huolestuneena. Mä irvistin itsekseni ja kohautin olkiani. "Joku lintu vissii."
2. Salma Stjärndahl (VRL-13360) - Bonnie KN
Tuomarin kommentti: "Hyvin toteutettu kuva. Kauniit värit, hyvin kuvattu säikähdys sekä tilanne, huomio keskittyy pimeästä taustasta olennaiseen tapahtumaan. Hyvin toteutettu valo. Jättää kuitenkin paljon avoimia kysymyksiä ilman kommenttia; mikä on säikäyttänyt parivaljakon, mitä tapahtui tilanteen jälkeen, jne. Tosin kuva ei vaadi juuri sen suurempia selittelyjä, vastaa tehtävänantoa, toteutus on nätti ja kaikkiin kysymyksiin ei tarvitsekaan aina vastauksia, katsoja itse voipi kuvitella tilanteen tapahtumat!"
