Pandemica v. Helmwald

Pandemica v. Helmwald oli niitä ostoksia, joita harkittiin pitkään ja hartaasti hiluja syynäten - not.  Pandemican ostin melkeinpä heti sen nimen nähdessäni (myönnettävästi sen emänkin kaunis nimi veti minua puoleensa) ilman sen suurempia mietintämyssyhetkiä, koskien sitä, mitä minä helvetin tasokkaalla saksalaisella puoliverisellä menisin tekemään, täällä supisuomalaisten takapihatallien liejukentillä. Moni tuttu menikin ehkä kyseenalaistamaan mielenterveyteni vähintään tässä vaiheessa (jos ei jo aiemmin niin ole sattuneista syistä tehnyt), mutta pitkään sain uskoteltua, että kyllähän toisella saksalaisella estehevosellani piti nyt kaveri olla, täällä peräkylähikiässä. Ja kyllä se saksalainen sopeutuisi pohjoisen kuraisiin loskakeleihin ja vähemmän fiineihin ratsastussaappaina toimiviin räikyvän keltaisiin kumisaappaisiin - jälleen kerran, not.

Pandemican ottaessa ensiaskeleensa kotipihansa lainehtivassa loskasohjossa tuli enemmän kuin selväksi, ettei tämä saksalainen hankinta ollut yhtä sään- ja ruudinkestävä tapaus kuin Taikani. Jos sen pöyristyneestä ilmeestä sitä ei vielä tajunnut, niin viimeistään sen suurielkeisestä takaisinmarssista trailerin sisään tajusi. Pandemica tuntui nimittäin vakaasti uskovan, että se oli nyt ihan varmasti tuotu väärään pitäjään ja tämä oli vain huono vitsi, sillä hänen arvoisensa ylhäisyys oltiin varmasti viemässä jonkin saksalaisen kartanon hyvinhoidetulle ruoholle ruusupuskien katveeseen. Valitettavasti se peruutettiin uudestaan ulos luksustraikustaan ja kävelytettiin tunti jäätävässä tihkusateessa, ja tamma joutui sydän vereslihalla katsomaan Volvon ja kopin lipumista takaisin samaa pottupeltoa, kuin se oli ensin saapunutkin.

​

Pandemica. Virallisesti se esitellään puolitutuille Pamelana, tutuimmille jo Pandana, vakikasvot puolestaan kutsuvat sitä jo Pompulaksi kaiken muun ohella. Onpa sillä vähemmän imarteleva nimikin, mutta sitä ei voi hyvän maun rajoissa sanoa. Joka tapauksessa selkeimmin se vastaa (jos vastaa) Pamelaksi kutsuttuna. 

Kuten tuli tuumattua, Pamela perin pohjin järkyttyi niin syvästi nähtyään, mihin perähikiään se oli juuri myyty ja kuljetettu, että uskon sen traumatisoituneen tilanteesta, loppu elämäkseen. Kyseessä on nimittäin sen verran herkkähipiäinen ja huumorintajuton tyyppi, että ihan mielensäpahoittajakin jää kakkoseksi. Joka tapauksessa, Pamela ei ole niitä ymmärtäväisimpiä ja tyyneimpiä hevosia, mitkä palloa tallaavat, vaan enemmän korvat takaletissä ja hampaat ainaisesti irveessä kulkevia sipsuttajia, jotka nyrpistelevät Gourmet-ruuallekin ja kieltäytyvät itsepintaisesti menemästä ulos sateella tai pakkasen pudotessa viiteen plusasteeseen. Loimittaminen on yhtä pyhäinhäväistystä kahisevine kankaineen ja kavioiden öljyämättä jättäminen vaatii vähintäänkin terapiakäynnin. 

Ei vaitiskaan, toki Pandemica on erittäin dramaattista ja kuivaa sorttia, mutta ihan kiltti se on, vaikkei mitenkään erityisesti ihmisseurasta välitä. Taikan kanssa se kuitenkin tulee juttuun juuri niin kuin toivottiinkin ja hei, kauniin kesäisinä päivinä se saattaa jopa vain tuhahdella puoliunisena harjan alla. Vaikka tammasta ei ylintä ystävää koskaan ole saamassa, ja vaikka kahisevat loimet aiheuttavatkin suurta silmien pyörittelyä, on ruunikko jo tyytynyt kohtaloonsa pohjolan metsäkansan huvituksena. Ja jos jostain sitä saa kehua, on se sen reippaassa ja suoraviivaisessa liikkumisessa narussa - liekö tamma ajattelee pääsevänsä pikimiten eroon tämmöisistä pohjalaisista raakalaisista tai kuvittelee pystyvänsä ohittamaan kaikki pelottavat postilaatikot ja kilisevät tuulikellot, mutta joka tapauksessa sitä arvostetaan. 

​

Koska Pandemican osto pelkäksi seuraponiksi olisi suoranaista tuhlausta, ja sukunsa puolesta sillä oli rahkeita Grand Prix-tason kouluratsuksi, me luonnollisesti palkkasimme ratsuttaja-valmentajan (Pamelan mielestä varmastikin ainoa hyvä valinta, jonka meikäläiset ovat täällä hänen arvolleen tehneet), vieläpä saksalaisen, joten kaksikolla synkkasi heti yhteisen kielen löydyttyä. Ja olisi suorastaan syntistä mennä edes väittämään, että olisin Pandemicasta saanut tasoisensa kouluhevosen ilman tätä rautaista ammattilaista, joka ruunikolle iskosti kouluratsastuksen perusteet ja vähän lajin salojakin.

Pamela on osoittanut kyntensä koulukentille heti kättelyssä, sillä tässä sen huumorintajuttomuudesta on jopa hyötyäkin. Tammalta löytyy kouluhevoselle ominaiset vakaat ja ilmavat liikkeet pitkin askelin, sitä kuuluisaa herkkyyttä on hyvä hyötykäyttää tähän ja verissä virtaa postimerkin päällä taittaminen. Ehkäpä siksi Pamela vaatii heti oikeasti osaavan ratsastajan, josta huokuu kolmenkymmenen vuoden kouluvääntöura - epävarmat tai vähänkään osaamattomat ratsastajat tamma nimittäin jättää heti alkutekijöissään omaan arvoonsa, eikä pane tikkua (siis kaviota) ristiin tehdäkseen mitään. Sen sijaan varteenotettavien ratsastajien kanssa Pamela viihtyy, ja vaikka tamma on hirveän armoton kämmien suhteen - tämä kun ei varmasti paikkaa mitään erheitä - on se myös erittäin yritteliäs ja palkitseva kouluratsuna.

Ruunikko saksalainen on myös opetellut hieman esteiden ylitystä, jokseenkin kehnolla kauhunsekaisella menestyksellä, ja kielto on todennäköisempi tulos kuin hyppy, mutta kyllä Pamela osaa nostaa jalkojaan myös puomeilla. Toki kolahtaessa ei sitten enää, sillä hänen arvonsa kavio koski esteeseen ja putoaa varmaan pois seuraavasta.