Valokylän Talli

Valokylän hevoskiintiön piti olla täynnä, mutta niinhän siinä kävi, että tuontisukuinen ori mahtuisi mukaan tähän sekahetelmäsoppaan jota suomenhevoslaumaksi kutsutaan. Nimittäin Ps. Tulen Sitten Kun Tulen oli juuri tälläinen nimen perusteella tehty hankinta, jota ei mietitty kahta kertaa kun Muumilaaksoon (siis kasvattajalle Ypäjällä) soitin ja kysyin, paljonkohan nelivuotiaaksi kääntyvällä orilla oli hintaa, oliko se katsottavissa ja mitähän kaikkea vielä siinä ehdinkään tulkuttaa kasvattajatätöselle. Luonnollisesti orille oli näin muumimukien luvatussa maassa kysyntää ja minulle valiteltiin, että parhaillaan oli kaupat käynnissä jo mahdollisen ostajan kanssa, mutta mikäli tämä peruisi, voitaisiin orista puhua enemmän meidän kanssa. Suruissani luonnollisesti aloin toivoa, että edellinen ostajaehdokas vesittyy ja minä saisin tämän tapauksen haalittua alati kasvavaan laumaan. 

Ja sitten ihan kesälomien alussa Wanhawillasta soiteltiin, ettei Ps. Tulen Sitten Kun Tulen ollut loppumetreillä huokealla hintalapullaan kelvannut edellisen ostajan tarpeisiin, ja vielä jos kiinnostusta riittäisi, olisin minä tervetullut Ypäjälle. Heti pari päivää myöhemmin kurvasin reipasta kaasujalkaa käyttäen muumilaulut soiden Suomen hevosmekkaan ja koeratsastin, kävin läpi eläinlääkärin kanssa hopeanhohtoisen muumihevoseni ja kaivoin kuvetta köyhtymiseen asti, jotta Ps. Tulen Sitten Kun Tulen kotiutuisi Lappiin.

​

Ps. Tulen Sitten Kun Tulen, eli riippuen kutsujasta lyhyemmin (Muumi)Pappa, Pässi, Peeäs, viimeinen valikoituen juuri allekirjoittaneen suosikiksi, on vallan seikkailunhaluinen, hyväntuulinen suomenhevonen, josta meillä kerrotaan juuri ne villeimmät ja jännittävimmät tarinat kuin itse Muumipapasta konsanaan. Vähän semmoinen silinterihattuinen talon isäntähän Peeäs kuvittelee olevansakin, ja sen päivittäisestä elämästä jää orin mielestä aina jotain jännittävää kerrottavaa (mahdollisimman isoon ääneen siis koko tallialueelle kailotellen).

​

Siinä, missä meidän muut orit on enemmän ja vähemmän aika hiljaisia muutamaa satunaista sattumusta lukuunottamatta, on Peeässällä melua niidenkin puolesta pidettävänä. Onhan sen elämä - siis sen omasta pienestä mielestä - aina niin jännittävää ja kertomista riittää joka hetkeen. Varsinainen oman elämänsä Muumipappa, mutta tällä nimellä saa ollakin, siitähän minä maksoin.

Varsinkin neideille tästä just ponikoon ja hevoskoon väliin jääneestä orista riittää kyllä päänvaivaa ja tumma raudikko veisi oikein mielellään tammat mukanaan valssin pyörteisiin, mutta suureksi harmitukseksi tämmönen hopeanhohtoinen pulliainen ei meidän onneksi juuri tammoilta vastakaikua juuri saa. Oripoikia kohtaan Peeäs on yleensä hieman kaksipiippuinen, ei se nyt riitaa lähde haastamaan ja  onpa tuo laiduntanut monta vuotta orilaitumella ihan siivosti, mutta pikkupapassamme on kyllä lähes poikkeuksetta sitä takaisinantoa vähänkään vatipäisille orheillekin, että tarhatessa saapi kyllä tietää varmaksi, että toivottu kaveri on vaan laiskanpulskea ruunamainen retale. Tarhaseuraa Peeäs ei siis mene pahalla katsomaan, kunhan konseptit omasta henkilökohtaisesta vyöhykkeestä on ihan kohdillaan.

​

Peeäs on huumorintajuinen hevonen, joten se vaatii huumorintajuisen (ja mielellään puolikuuron) hoitelijan. Tarhalla se on onneksi lähes poikkeuksetta vastaan iloisesti karautteleva, hirveää älämölöä pitävä poninkuvatus - pakkohan sillä on tulla heti kertomaan sen villeistä tarharalleista ja leppäkertuista, joiden kanssa se ystävystyi! Johtopäätelmäksi voi siis vetää myös sen, että tämä tutkijanvikainen rautias on siis todennäköisesti tutkimassa heti ensimmäisenä taskut, ja narun päässä köpötellessä sopivasti tielle sattuvat koivunoksat, hiekkatiellä vastaan puksuttelevat traktorit ja pihamaalle unohtuneen harjapakin. 

Tämä ihmettely jatkuu luontaisesti sinne hoitotilanteeseen asti, ja siksipä meillä ollaan päätetty olla ottamatta turhaa stressiä kiinnittämällä tämä muumiolento suoraan ketjuihin käytävällä, niin se ei pääse seikkailemaan karsinansa nurkkia ties jo monettako kertaa - tiedä vaikka sinne olisi eksynyt evakkosiili! Ketjuissa Peeäs käyttäytyy jo ihan mallikkaasti ja vaikka se seuraakin tarkasti ja äänekkäästi tallin menoa, ja kunhan sen harjapakin muistaa jättää sopivasti jalkojen kohdeiskualueen ulkopuolelle, ei hoitajalla tarvitse juuri murehtia suomenponin laitosta tai seikkailunjanosta. 

​

Ottaen huomioon meidän Muumipapan ​positiivisen ja menevän asenteen, voi siitä kuvitella ihan mukiinmenevän tekevää ja miellyttävää ratsuakin, jota se kyllä on, varmaan yksi tallin parhaista ratsuista näin ominaisuuksiltaan. Vaikka hopeamuumi on pikkasen toki liiallisen virkeää ja kauhealla kiireellä alussa tekevää sorttia, on se myös nopeasti sopivaksi koottu ja kädelle mukava, reipas orimies jolla on sopivasti esityksenhalua joka kerta ja vähän enemmän vielä yleisön edessä.

Peeäs on liikkeiden puolesta oikein mallikas kouluhevonen; se ei nimittäin lukeudu niihin kansallisaarteisiin mitäänsanomattomilla liikkeillä, vaan niihin, joiden kanssa sitä erehtyy ihan kuvittelemaan siitä näyttävämpää rotua kuin peruspulleaa suomenhevosta. Askeleissa on mittaa, tempo on kohdillaan, ryhti ja askelkorkeus ei jätä tuomaria kylmäksi ja muutenkin tämä meidän pieni ori on erittäin mukava myös ratsastajalleen, sopivissa määrin huomioonottava ja herkkä, joskin kyllä vähään tyytyvän ratsastajan kanssa myös herkästi mielenkiinnon kadottava ja omiaan sooloilevaksi heittäytyvä retku. Mikään automaattipilottimalli ei Peeäs sentään ole. 

Esteillä jälleen muumimiehen pahin synti ja samalla hyväkin ominaisuus on sen suuri näyttämisen halu, ja jännitystä elämäänsä tavoittelevaisuus, ja ori meinaakin heittää aivoja narikkaan mennäkseen merta edemmäs kalaan. Peeäs vaatii siis jämäkän ja toisaalta yhtä jännityksenhakuisen ratsastajan, joka ei anna hopeaharjaisen mennä omia teitään miten lystää mutta osaa heittäytyä sen kanssa avoimesti hyppäämiseen niin kentällä että maastossakin. Peeäs hoitaakin sitten aika hyvin sen hyppäämisen, reilulla ilmavaralla ja korkeasti ponkaisten, vaikka hosuukin vähän ponnistuspaikkoja liian aikaisesti, ja siinä hakeekin vaatiikin sitä pilottia sieltä selän puolelta.

​

Peeäs on oikein kiva matkustaja, ja koska se on itsejulistautunut tutkimusmatkailija, ei koppi tarkoita kauheita vaan on uusi valloitettava ja tutkittava juttu (pöhlöppi menee aina koppiin päätä pahkaa nurkkia tutkimaan). Toki porukalla kyyditessä kannattaa käyttää ihan säälimättömästi sermiä, ettei tästä muumista tule mitään rajoja ahdistelevaa ärsytystä herättävää Haisulia. Kisapaikoilla meidän Muumipappa ihan hönkii innosta ja esityksestä sekä tutkii jokaisen vastaantulevan asian intopiukeana, joten raudikko vaatii yleensä vähän höyrytysaikaa ennen suoriltaan suoritusta, jotta siitä tulee muutakin kuin kovaa meteliä ja vaahtoamista joka suuntaan (tätäkin on koettu). Sittemmin Peeäs on kyllä ihan esittelykelpoinen suomenponi, jota saa ja sen mielestä pitääkin ihastella!