Värjöttelin tallipihalla syyskuun puhaltaessa kosteita lehtiä ympäri pihamaata. Maa vetisteli jokaisen askeleeni alla sinisten nukkapintaisten bootsien suojatessa ikävä kyllä jo puhurin kylmettämiä jalkojani. Mielessä juoksi ajatuksia vasemmalle ja oikealle, sinne ja tänne. En voinut olla vilkaisematta jälleen kerran puhelimeni näyttöä; 17:12, vain kaksi minuuttia lisää siitä, kun olin luurin taskustani kaivellut. Kaksi tuskallisen pitkältä tuntunutta minuuttia.
Tamman pitäisi olla täällä hetki minä hyvänsä.
Latvialaisen tamman, jonka olin bongannut nettimarkkinoilta. Johon olin vaihtanut kokeneemman ratsastuskouluponin.
Entä jos tämä ostos osoittautui täydeksi sudeksi? Olihan ruunikko toki kotonaan ollut itse rauhallisuuden perikuva, mutta entä, jos se oli jotenkin pelkkää esitystä? Olihan ympäristö sille tuttu, olihan se sentään kotonaan lämpimässä, ihmistensä kanssa.
Ja minä hullu toin sitä nyt pohjoiseen kylmään.
Auton hiljainen hyrinä ja märkien renkaiden jarrutus kitkattomalla tiellä palauttivat minut pääni sisältä takaisin tähän hetkeen. Valkea maasturi hiljensi melkein kokonaan risteyksessä, ja traileri perässään se kääntyi vielä viimeisenkin muutaman metrin matkan kivipihalle.
Puristin kostuneita mustia sormikkaita yhteen kävellessäni sydän kurkussa hakaten ajoneuvon luo, jonka kuskin penkiltä ulos nousi nuorehko kilparatsastaja, Matias Lakko. Poika oli parinkympin paikkeilla oleva valmennettavani hevosensa kanssa, ja oli suostunut etelästä vanhempiaan tervehtimästä tullessaan tuomaan hevoseni kotiin.
"Mites teillä meni matka?" kysyin kuivasti piipittäen, ja rykäisten yritin rentoutua. Pojankloppi hymyili sympaattista hymyään, ja nyökkäillen sulki maasturin oven.
"Hyvinhän meillä, kamerasta mitä seurasin, niin kyytiläinen oli tyyntäkin tyynempi", Matias rauhoitteli minua, ja pidättämäni hengityksen päästettyäni, otin rohkeat askeleet trailerin sivuovelle.
"Sepä oikeen kiva", kuiskasin, ja vielä miljoona innostunutta hermosoluani piti kiinni kahvasta.
Nyt mennään, tuumin itsekseni, ja mahdollisimman rauhallista esittäen painoin kahvan alas ja auki.
Jännitykseni oli osoittautunut täysin turhaksi. Vastassa trailerissa minua oli odottanut selvästi seurasta ilahtunut jättiläiskokoinen puoliverinen, ja hiljaa huokaillen raaputin tamman samettista turpaa.
Uloslastaus menikin vaaleanpunaisten pilvien hyöriessä ympärilläni syksyltä suojaamassa, kenkien kolistessa ramppia vasten. Iso latvialainen seisoi lopulta maantantereella, tummat silmät tuikkien ihmetyksestä, sierainten puhistellessa uusia tuoksuja sisäänsä. Loimitettu puoliverinen käänsi lopulta ylvään, vahvan päänsä suuntaani. Hymyilin lottovoittajan tavoin hevosen hamutessa ylähuulellaan sormikkaitani.
Danica oli tullut kotiin.