Valokylän Talli

Jos olisin tiennyt, mihin soppaan olikaan lusikkani lilluttamassa, olisi varmaan jäänyt lirut litkuttamatta, ainakin aivoilla ajatellen. Huvituksen alkuvuoden varsat sattuivat myyntiin sopivasti kevään korville, kun Valoon hankittiin urakalla hevonen jos toinenkin, myös seuralaistarkoituksella. Aiemmin olin kyllä ehtinyt aprikoimaan, ettei shetlanninponi sopisi millään vähän isompaan laumaan, vaan tylsyyksissäni ja uteliaisuuksissani päädyin kuitenkin lukemaan huvituslaisista lisää. 

Niinpä niin, vai ei shetlanninponi sopisi hevoslauman jatkeeksi. Huvin La Fortuna oli jo parivuotiaaksi kääntyvä ponivarsa sen kohdalle päästessäni, ja hurmaannuin heti sen suvusta sekä potentiaalista. Luonteen pitäisi olla leppoisan ponityttöratsun luokkaa ja valjakkoajossakin päästäisiin kisaamaan suvun puolesta. Mieli ihan avartui vielä siinä kuvia katsellessa, ja kas vain, Valoon tehtiin shetlanninponin mentävä kolo. Varsaa lähdettiin hakemaan heti seuraavana viikonloppuna, olihan tamma jo hyvinkin kotiutusiässä ja eläinlääkärin paperitkin jo leimattu kasvattajan puolesta, joten ajelimme kohti Huvituksen maita innostuneina. Meille tulisi shetlanninponi, juuri semmoinen herttainen seuralainen.

Vaan perille huvin maille päästyä totuus valkeni, ja se ruusunpunainen kuvitelma supersuloisesta paijailuponista kyllä karisi sitten viimeistään lastauksen aikana. Silti, usko La Fortunan piileviin hellyydentunteisiin oli kova, joten itku ei auttanut markkinoilla ja kotiin lähdettiin pari tuntia aikataulusta jäljessä. 

​

Fanny peri tasan nollan verran vanhemmiltaan luonteensa puolesta - tamma ei ole energialatautunut valjakkoponi, se ei ole isänsä tavoin halittava ja pusuteltava joka ponitytön unelma, eikä se ole millään muotoa nöyrä tai yhteistyönhaluinen. Kaikkiaan siis oikea vastarannankiiski. Silti kummasti omistajana sitä tulee vaan lässyteltyä ja katseltua tamman kiukuttelua läpi sormien - onhan se muuten vaan niin hieno, eikä se nyt pahansuopa ole, enemmänkin omapäinen, tuulella käyvä otus (ja talliväki epäilee vahvasti, että tämmöinen omistajan lellipentukohtelusta kumpuaa Fannyn luonnekin). Semmoisia mahtuu yksi (tai kaksi) jokaiseen talliin, eikös?

​

Fanny on sinänsä ihan helppo käsiteltävä - pääosin sitä ei kiinnosta kukaan kaksijalkainen, kunhan joku hakee sateella sisälle ja toimittaa ruoan turvan eteen ajallaan. Muuten sen korva ei lotkahda kenenkään suuntaan. Tarhasta haku ei juuri koskaan ole tuottanut ongelmia, poni kun ei pakoonkaan lähde pötkimään, mutta laumauskollisena sieluna se kyllä tallustaa tarhakaverien mukana, joten Fanny tarhaakin lähinnä vain kilttien, mukana kulkevien tätiratsujen kanssa, eikä niiden vastahakoisten kiinniotettavien. Taluttaessa ruunikko on edelleen yhtä yksitoikkoinen, korvat niskassa köpöttelevä poniotus, joka ei keksi kyllä mitään ylimääräisiä pelokkeita narun päässä, joten happamasta yleisilmeestään huolimatta tamma on sinänsä ihan turvallinen, rento liikutettava.

Tosiaan, vaikka Fannyn yleisilme ihmisten seurassa onkin sitruunan syönyt, on se ihan suht luotettava käsiteltävä. Tamman harjaa ja laittaa periaatteessa kuka tahansa hevoskokemuksella jo varustettu, kunhan on tietoinen tamman satunaisista oikuista. Pääosin ruunikon saa sukia läpi ilman sen suurempia häppeninkejä, vaikka vatsanalus aiheuttaakin joskus kutinaa hoitajankin persposkissa hampaiden vähän hipoessa housunkankaita, sama juttu satulavyötä kiristellessä, mutta varsinainen purija poni ei kuitenkaan ole, mitä nyt vähän herkkis. Ainoa suoranainen asia josta on väännetty vähän rajummin kättä huvilaisen kanssa on ollut suihkuttelu ja pesuhommat, kastumisesta kun ruunikko ei sitten välitä yhtään - sateellakin loimesta huolimatta se seisoo vaan vihaisen näköisenä portilla odottamassa sisälle pääsyä - mutta sekin kuitattiin lopulta hoitajan hyväksi.

​​

Fanny ei ole sen suuremmin vielä päässyt kykyjään näyttämään kentällä nuoresta iästään johtuen, mutta ratsu- ja kärrykoulutuksen aikana on tullut huomattua, että tammalla on sitä kuuluisaa omaa tahtoa roppakaupalla, ja päivän onnistuminen on lähinnä ruunikon tuulesta kiinni - joskus päivän suunniteltu ohjelma menee hyvin ja Fanny tuntuu oppivankin jotain omalla laiskalla tahdillaan, toisinaan taas poni lyö kaviot kenttään ja sanoo kiitos mutta ei kiitos, oikutellen siihen asti, että ratsuttajalla palaa hermot poniotuksen raahailuun ja niskotteluun ja homma on mennyt köpöttelyksi koko ajankäytön osalta. Vaan toivossa eletään ja päivä kerrallaan, että Fannystäkin saadaan vielä ratsu- ja valjakkoponi koulittua. Jos ei, niin jääköön ruohonleikkuriksi, niitä ei voi koskaan olla liikaa.