Valokylän Talli

03.05.2020, Kurkinen, kauppanainen (päiväkirjamerkintä), © omistaja

​

Kurjenpesä alkoi tulla vaarallisen tutuksi. Siis niitä talleja, jonne eksyy aina vain useammin, liian monesti hevoskauppoja hieroessa (ja joskus ihan vain kahvittelemaan kisareissujen ohella). Tällä kertaa meikäläinen oli paluumatkalla vappupirskeistä, ja auto jätti matkalle jollakin pahaisella hiekkatiepätkällä, sopivan lähellä Kurkisen tilaa, joten ei auttanut kuin kysellä, mikäli naiselta löytyisi puhelinnumeroa mihinkään lähitienoon - todennäköisesti kiskurihintaiseen - korjaamoon. Aino onneksi tuntui lukevan meikäläisen mieltä kuin sunnuntaiuutisia, ja vannoutui hakemaan pirssini sekä illan koleassa jo tärisemään ehtineen matkalaisen ystävänsä avustuksella, ja autoa voitaisiin katsella tarkemmin huomisaamuna, ettei tarvitsisi turhaa päivän päätteeksi alkaa korjaamoitakaan hätyyttämään. Reilun tuntisen jälkeen iltahämärissä paistoi siis Kurkisen auton valot ja meikäläisen Naantalin hymy, kun pakkauduin hurisevaan metalliboksiin.

​

Seuraavana aamuna Aino oli saanut ystävänsä (joka oli paljastunut ihan käteväksi käsistään) toteamaan, että autossa oli jonkin sortin pikkufiba kyseessä, ja iltapäivään mennessä se olisi jo oletettavasti valmis jatkamaan maantien syömistä. Miten muuten siis käyttää muutama hassu tunti kuin Kurjenpesän tiluksilla? Ensimmäisenä Aino innosti minut mukaansa rempseään maastopyrähdykseen, osuvasti tunkien tassuihini Jekun, joka oli onnekseni vinkeistä ilmeistä ja silmäkulmapilkkeistä huolimatta tällä kertaa oikein asiallinen ratsu, ja Kurkinen vaikutti ehkä leikkisän pettyneeltä, ettei raudikko keksinyt sen suurempia kolttosia tälle reissulle.

​

Maastohömpöttelyjen jälkeen rupesimme kohtalokkaaksi osoittautuvaan kahvitteluun - tässä vaiheessa väitän jo, että Aino on saanut jostain käsiinsä jonkin sortin suostuttelusumppia, kenties jollakin Lapin reissullaan - ja Kurkisen kauppanainen astui kuvioihin aivan huomaamatta. Ensin minua kehuskeltiin Gigin saavutuksista, sitten johdateltiin keskustelu kohti vuonohevosia, ja seuraavaksi kupit tyhjennettiin pohjanmaan kautta ja meikäläistä vietiin kohti tarhaa, jossa käyskenteli nätti norjalaisimportti Friida. Valmiiksi laitettu ja täysin valmis 13-vuotias, kantakirjassa kakkosen pokannut ja vielä päälle Champion -arvonimellä paiskattu. Ihanat liikkeet ja mieletön luonne, Aino vakuutteli, ja raahasi jo paikalle taiottua satulaa kohti vuonohevosta, joka tuntui mulkaisevan heti portilla kolisevan naisen puoleen.

Eihän siinä auttanut, kun kuunnella myyntipuhe, nyökytellä ja myhäillä vastaukseksi ja seurata ratsukkoa kentän puolelle eksyneen ankanpojan tavoin. Kurkinen heitti alkulämmittelyjä, lähinnä esitelläkseen hitaasti lämpenevän puoleista Friidaa (tässä suhteessa erittäin Gigimäistä menoa) ja sen liikettä, jota piti vetrytellä aika tovi, jotta se pääsi oikeuksiinsa. Mutta jälleen meikäläisen sukat pyörivät jaloissa, jahka vuonohevonen alkoi virittäytyä tunnelmaan ja herätä kevätuniltaan. Sanomattakin selvää, että ratsastajan vaihduttua ja kokeiltuani ruunihallakon ihan omin kätösin, olin valmis laittamaan nimen paperiin hetinyt. Ja sopivasti juhlakahveja keiteltyään Kurkisen kauppanainen sai viestiä ystävältään, että pirssini kehräsi jälleen kiltisti ja oli valmis huristelemaan kotimatkalle, ja Aino pakkasi meikäläiselle kotiinviemisiksi pikku välipalan ohella vielä vuonohevosen lainatraikkuineen.