Valokylän Talli

Kurjen Grimeria ei ollut erityisen harkittu ostos, vaan enemmän pinkit sydänlasit silmillä laitettu mielihalujen johdattama norjalainen. Kaikki lähti oikeastaan toisen kurjenpesäläisen viikinkiponin myynti-ilmoituksesta, jota alkujaan kaavailin lappalaiseen kuolettavan punaiseen kansallislaumaan väriläiskän aihetta, jääden kuitenkin tarjouskilpailussa toiseksi. Nieleskellen siinä tappiota ajattelin suunnata katseen seuraaviin kurkimyyjäisiin, mutta samaan syssyyn itse kurjenpesän Aino vihjaili toisesta syntyvästä yhdistelmästä, jonka voisi laittaa maailmalle ja ennen kaikkea tarjosi sitä ensisijaisesti minulle; ja koska olin ihan valmiissa mielentilassa hankkimaan pöytyäläisen norjanponin, olin valmis jo melkeinpä kirjoittamaan paperit. Sovitusti saisin tietoa heti, tuliko ori vai tamma ja Aino pitäisi linjat kuumina kasvusta muutenkin, ja lopulta huhtikuussa sain meseviestissä kuvan vaaleasta tammanalusta. Heti vieroituksen jälkeen teimme kauppakirjat Ainon vakuuteltua ja ihasteltua minulle varsan erinomaisuuden (ei siihen paljon vakuuttelua vaadittu, olihan hallakko kerta kaikkiaan suloisin ilmestys mitä meikäläisen silmiin oli osunut), ja kurkipunkkari päästiin noutamaan kotolappiin. 

​

Gigi tunnetaan tallilla varsinaisen laiskanpulskeana ja mukavuudenhaluisena otuksena, oikeana tallikäsien pilalle syöttämänä pullasorsana, jonka päivissä ei koskaan tapahdu mitään odottamatonta ja jonka lehmänhermoisuus tekee siitä varsinaisen hyvän mielen hevosen, joskin joidenkin mielestä hieman tylsähkön sellaisen. Mitenkään vauhdikasta arkea tai sydämentykytyksiä tamma ei siis valitettavasti tarjoa, mutta tukevan ja lämpimän kaulan tueksi kylläkin, ja ehkäpä juuri siksi Gigi on yksi rakastetuimpia asukkaitamme.

​

Gigi on siis varsin mutkaton viikinkijäänne. Joillekin taatusti turvallinen ensikosketus hevosiin, viiskymppisten tätien tasapaksu kyydittäjä ja toisaalta myös tarvittaessa upea, tasainen kouluratsu, kaikki yhdessä paketissa. Hoidokkina varmasti tallin hyväkäytöksisin puksutin, jota voi sukia vähän ronskimmalla kädellä ja narun päässä lauhkea kuin kaiken kokenut ajokoira, vaikkakin hieman ahneen puoleinen tutkimaan ojanpientareet ja koivunoksat mutusteltavien varalta. Varsinainen tapakoulun kymppioppilas siis kyseessä - hoitajasta riippuen siis joko unelmatapaus laitella, onpa sitä joku tylsäksikin haukkunut. Joka tapauksessa Gigi on yhtä varma ja järkkymätön kuin kallio mitä tulee sen hoidettavuuteen. Ainoastaan kengittäjän kanssa hallakko ei turhaan kaveeraa, sillä kavioistaan tämä pullasorsa tuppaa hieman puhistelemaan, mutta nouseepa se jalka (ainakin laiskanpuoleisesti) kengittäjän tuomia porkkanalahjuksia vastaan. 

​

Joku viisaampi on varmaan jo osannut kuvitella Gigin metsäpolun siimekseen samoilemaan tamman suosimaan vaatimattomaan käyntivauhtiin, ja voin vahvistaa, että tähän skenaarioon viikinkijäänne varmaan parhaiten sopiikin (ehkäpä siinä syy, miksi itse omistaja harrastaa niikseen paljon maastoilua kurkipunkkarinsa kanssa). Gigi onkin siis varsinaisesti tätä nykyä oikea maastojussi sunnuntaikuljetin tätiratsastajille (mukaanlukien omistajansa), käynti- ja ravivaihteella varustettuna ja satunaisella sänkilaukkaominaisuudella. Yhtään kuitenkaan Gigiä vähättelemättä, on se myös oiva kouluponi mikäli sille päälle sattuu, oikean ja sopivasti vaativan ratsastajan käsissä. Kentällä hallakolta voi alussa odottaa hieman tympääntynyttä uran tallaamista ja tyytymätöntä, suorastaan laiskaa reagointikykyä minkään sortin apustuksiin, mutta mikäli tammaa jaksaa vaan ratsastaa auki yhtään varttia pidemmälle, saa tästä irti paljonkin Gigin päästessä tekemisen makuun. Tammalla on takataskussa nimittäin pitkät ja tasaiset sekä ennen kaikkea pehmeät askeleet ja kolme askellajia, mukavasti omaa ymmärrystä ja osaamista sekä nöyrää asennetta - ja Gigin puolesta on myös sanottava, että tamma antaa kaikkensa tehdessään. Valitettavasti se on myös sitä sorttia, jonka selkään ei voi asettua liian mukavasti varsinkaan kouluväännöissä, tai viikinkiponi lipsuu yksissä mielin ratsastajansa kanssa, eli mikään autopilotti tämä ei ole.
Gigin kanssa on kokeiltu myös esteitä, mutta mikään hyppääjähän tämä ei ole - aivan liian laiska tavoitteelliseen pomppimiseen. Estekorkeus kuusissakymmenissä kuitenkin tarjoaa mukavaa vaihtelua kerran kahdessa viikossa -asennoituneena tamman arkeen ja vaikka mitenkään päätä huimaavan kovaa ja korkealta hallakko ei hyppääkkään, nauttii se vaihtelusta ja onpa selästä käsin päästetty riemunkiljahduksiakin.

Kouluratsastuksen ohella Gigiä on ajettu ja nykyään pullasorsa on ihan noviisitason ajokki. Ajaessa hallakko tuppaa olemaan hieman tasapaksu puksutin, mutta oikein kelpo peli hommaan - ja radalle, jos on omistajaan uskominen.