Valokylän Talli

Sarjassamme suomenhevosten nimihirviöiden kärki, esiteltäänköön meidän hiivurilainen. Kevätesikkojen puskiessa kukkaan enna päivitteli tallinsa kotisivuille varsauutisia tiuhaan tahtiin ja minä sydän lääpälläni höpöttelin tuituita ruudun läpi milloin millekin kuvalle. Yksi mieleenpainuvista päivityksistä oli kuitenkin salamalla läiskäisty nopea päivitys viimeisimmästä tulokkaasta, mustaa läpi puskevasta orivarsasta, ja paria päivää myöhemmin siristelin videolla viuhahtelevaa mustanpörheää samaista varsanretaletta. Jo siinä vaiheessa varsalla oli hilpeyttä herättävä töyhtö, ja leikkisästi joku kommentoikin tummaverisen hevosen muistuttavan ihan Koivuniemen tähteä. Voitte vaan kuvitella, että kun leikittelin ajatuksella Paula-nimisestä suomenhevosorista, kuinka rohkaistuin jälleen soittelemaan ennalle, kysellen, joko kevään tulokas oli myyty, vai vieläkö siihen voisi huudella varaukset. Ja kun Hiivurin täti myhäili myöntymisen merkiksi, nostin esille nimiasian, ja loppu on historiaa.

​

Eihän me Paulasta kehdattu Paulaa lopulta jättää, vaan orille annettiin mahdollisuus - nimeämällä se Pauliksi. Ehkäpä nimenvaihdos oli virhe, sillä sen sijaan, että olisimme saaneet isäänsä tasaisemman ja leppoisamman (siis hyväkäytöksisen) suomenhevosen, saimme lähes yhtä tolkuttoman, yllättävän ja hämmentävän tapauksen. Pauli nimittäin odottelee samalla tavalla hetkeään, kuten isäukkonsa, ja iskee sitten jotain tolkutonta toimintaa pöytään, joskaan ei onneksi samalla pahaisella tavalla, puremaan tai potkimaan tummaverikkö ei ole koskaan ruvennut. Onneksi, muuten tulisi ruumiita.

​

Paulin kanssa siis tiedettiin mitä odottaa; kasvattaja kun rehellisesti kertoi, että isäänsä tämä tulee, ja ettei se isä ole maailman ihanin hevonen. Mutta meitä se ei haitannut, koska lääniä riittää tarhata Pauli itsekseen, ettei tarvitse ottaa miehestä mittaa muiden orien kanssa ja kärsimättömien, oman elämänsä rodeohevosten käsittely ei nyt muutenkaan ole ihan uusi konsepti meille. Sitä paitsi, kuten mainittu, Pauli on vaan hirveän kärsimätön hoidettava, joka vaan puuhaa tylsyyttään nykimällä takin liepeitä tai viskomalla niskojaan, muttei oikeastaan mene sen pidemmälle, muutaman kerran kokeilleena ja niistä viisastuneena. Tummaverikön varsinaiset ainoat perityt ominaisuudet nähdään narussa, sillä jyrän vikaahan Paulissa on puhumattakaan pystyynnousemisesta, sillä kumpaakin tämä uppiniskainen suomalainen harrastaa milloin missäkin käänteessä.

​

Hupsista keikkaa, sanoi ratsastelija Paulin selässä, kun orinketku esittelee miten takapää nousee. Pauli on siis perinyt pukittelun jalon taidon molemmilta puolilta sukuaan (vaikka emänsä onkin enemmän ilopukittelija), ja varsinkin ratsukoulutuksen alussa ratsastajan takalisto otti enemmän kontaktia kentän pohjan kuin itse satulan kanssa. Nykyään Pauli on kuitenkin esitellyt jo ihan mallikasta ratsuhevosen käyttäytymistä, joskin edelleen vaatien tiukkaa keskistymistä kuskilta; tätä ei voi jättää autopilotille, tämä tulee muuten jättämään sinut santaan. Tämän ylipäästyään voi orilta kuitenkin odottaa jo iloista asennetta tekemiseen, reipasta liikettä ja pientä miellyttämisenhaluakin, sillä Pauli esittää mielellään mahtipontisia, vakaita askeliaan kaikissa askellajeissa. Höystettynä vielä rohkeudella lähestyä ja hypätä vaikka minkänäköinen kyhäelmä, on tästä tummaveriköstä saatu myös oiva, motivoitunut estehevonen, jonka kanssa suoritus ei taatusti jää vauhdista tai hypystä kiinni, oltiin sitten kentällä tai maastoradalla.