Valokylän Talli

Ulla. Ei meillä pitänyt ostaa uutta hevosta, mutta myönnettävästi suomalaisia oli talliin tullut kummasti jo alkuvuodesta. Mutta minkä siinä itselleen mahtaa, kun näytöllä kummittelee pienen pieni punainen kaarnalainen? Ei mitään! Puhelin kouraan vain ja kyselemään lisää. Silkkiunikko oli juuri kaksivuotiaaksi kääntyvä, vahvan puoleinen tammavarsa, jolla oli ihan mielenkiintoinen suku takanaan. Kidan kanssa sovittiin, että ystäväni käy testailemassa tamman maastakäsin ja eläinlääkäri hoitaa vielä tarkistuksen. Siinä ehti parin viikon aikana vielä miettiä, onko meillä paikkaa Ullalle, sopiiko talliin taalasmaan kaima. Ystävä kuittasi varsan hyväksytysti ja eläinlääkärilläkään ei ollut mitään moitteita suomenvarsan suhteen.

​

Ulla on meidän oma Taalasmaa. Semmoinen hyväntahtoinen naapurikyylä, joka paikkaan turpansa tunkeva ja sosiaaliriippuvainen, huolestuneen näköinen tamma. Se näyttää niin maansa myyneeltä, että vieläkin tekee vaan mieli roikkua rautiaan kaulassa lohduttelemassa, vaikka aihetta ei olisikaan.