Vinhan Merry Mint

Minä en ole koskaan edes vilkaissut welshejä päin. Ei mun juttu sitten laisinkaan, tai näin ajattelin ennen joulua 2018. Suloisia, oli myönnettävä, kun hyvän tuttavani Ellin Vinhakulman riehassa esiteltiin ponivarsa jos toinenkin piparinmurusia paidalta pyyhkiessäni. Vappulan suomenhevoset oli enemmän se juttu mulle, mutta jostain kumman syystä Elli oli kutsunut minut jouluriehaan ponilauman keskelle, ja sovimme siinä samalla sitten kartanolla käynnin, joten olin uskaltanut vastata myöntävästi. 

Minä en oikeastaan keskittynyt juuri Ellin yhteiseen selostukseen varsoista, joita heille oli näin loppuvuoteen syntynyt, vaan haaveilin enemmän niistä suomalaisista, kunnes raukea maiskuttelu herätti minut pilvilinnoistani. Olimme tulleet juuri tallin päätyyn, jossa sijaitsi päivää ennen varsoneen kimotamman karsina. Sen nisillä maiskutteli maailman suloisin ponivarsa, paljon suloisempi, kuin yksikään niistä aiemmin jo esitellyistä. Huolestuneena tallikäsi joka oli mukaani lähtenyt vilkuili meikäläisen hurmioitunutta ilmettä. Emätamma Elle mulkoili liian uteliaita tallivieraita ja päätimme jättää kaksikon siltä erää rauhaan, jatkaen kierrosta. Minä tosin jäin ajatuksissani sen tammakaksikon luo.

Onneksi talliväki sai siltä erää puhuttua järkeä meikäläisellekin ja Merry Mintiksi nimetty vinhalainen jäi ostamatta, sillä ei minulla olisi minne welshiä edes pistää, ja Valokylänkin seuraponimäärä oli täytetty kevään aikana. Välillä kuitenkin aina palasin varsaan ajatuksissani ja aloin potea welshkuumetta, josta tosin ei kerrottu kellekään. Talvi vaihtui kevääksi ja kevät alkukesäksi.

Juuri kun meikäläisen ponikuume alkoi hellittää, Elli tuntui telepaattisesti laittavan juuri sen ihanan nyt kimoutuneen varsansa myyntiin. Perkele, mutisin lukiessani sitä ilmoitusta. Järjestä oli pidettävä kiinni ja läppäriä ei missään nimessä saisi avata. Jospa joku muu tarjoaisi sille kodin.

Ei tarjonnut, ja kaksitoista päivää ilmoituksen jättämisestä minä soitin Ellille, etten enää kestä. Minä tahdoin sen Minttu-varsan. Ellin naurusta päätellen myynti oli tapahtunut ja virallisuukset hoidettuamme kävin hakemassa nyt jo hyvin kasvaneen ponini pihamaan pikku talliin pienorini seuraksi. Edes sen tarmokas vastustelu kuljetuslootaan mennessä muiden hikoillessa ei saanut meikäläisen pinkkiä pilveä haihtumaan, vaikka ehkä näin olisi kuulunut käydä; Minttu nimittäin varoitteli siinä vaiheessa, mihin ollaan ryhtymässä.

​

Minttu on kaunis, suloisen kaunis ponitytön valkea poniunelma. Nätti kuin mikä. Ainakin etäältä. Lähempää, no, Minttu on vähemmän ihana. Sen vakiotervehdys on perse karsinan ovea vasten ja korvia se ei ole tainnut meille koskaan nostaa kaulastaan. Kimo tamma muistuttaa enemmän siis äkäistä ärripurria, joka tykkää omasta tilastaan ja katsoo ihmistä alaspäin. 

​

Minttu ei ole lastenponi, ei sitten millään muotoa. Se on äärimmäisen tarkka siitä, kuka sitä saa (jos saa) käsitellä, ja millä tavoin, ja tuittupää ei häpeile osoittaa mieltään, mikäli sille ei nyt joku ole mieliksi. Harvinaisen nirppana poni siis. Ei ollenkaan niin suloinen. Moni ponityttö onkin heittänyt lapaset nurkkaan jo Minttua tarhasta hakiessa, sillä kimoa saa ihan turhaan monesti olla noutamassakaan; jos Minttu ei halua sisälle, se ei tosiaan halua. Tämä pätee muuten myös ulosmenon kanssa. Joka tapauksessa poniunelmani vain tuhahtelee hakijan nähdessään ja lähtee yleensä käynnissä poispäin, ja vaikka tamman saisikin narun päähän, ei ole takeita siitä, että se tulee mukana. Ainoastaan vesisateella Minttu toimii kuin unelma, ja kummasti meillä toivotaan aina sadepäiviä kotopuolessa.

Kuten jo tuumailtiin, Minttua ei sitten harjaa kukaan, jonka se ei halua sitä hoitavan. Ponitamman hapan ilme kyllä karkottaa suurimman osan innokkaista ponitytöistä, ei siinä. Kimo ei sinänsä ole agressiivinen laisinkaan, mitä nyt tekee elämän vaikeaksi ja tammaahan ei hoideta karsinassa lainkaan sen peruutellessa säälittä päälle vaikka sidottunakin, käytävällä tammalla on kuitenkin onneksi jonkin verran seisomataitoakin. Kavioita Minttu ei nosta jos ei huvita, ja harjalla ei saa sutia vatsanalusta. Onneksi pääasiassa kimo pysyy puhtaana sen vältellessä mutavellejä ja hiekkadyynejä kuin ruttoa. Pesu tapahtuu sienellä ja todella köyhällä letkunvirtauksella, ja uimaanhan Minttua ei saa edes kirveellä. Letittely on persiistä ja kengittäjä voi painua sinne, missä pippuri kasvaa. 

Minttu ei siis ole millään muotoa helppo ja vie heikkopäistä hoitajaa mennen tullen palatessa pompottelullaan. Siksipä juuri sen hoitajapiiriin kuuluu vain muutama harva valittu, joilla on tarpeeksi (uhka)rohkeutta ja ymmärrystä vetää rajat welshponin kanssa selviksi. 

​

Kimotamma on niitä ratsuja, joiden kanssa täytyy oikeasti tietää, mitä on tekemässä. Muutenhan Minttu ei liiku. Tai jos liikkuu, se on niin tahmeaa menoa, että hunajaankin kiinni jäänyt kärpänen etenee nopeammin. Raippakaan ei tässä tilanteessa juuri auta, korkeintaan herättää welshissä närää kasvavissa määrin. Hyvällä ratsastajalla kimo kuitenkin on jopa oikeasti toimiva peli; kunhan se pääsee testaamaan ja toteamaan, että tänään ei kierretä vaan uraa hänen tahdollaan, alkaa se pikku hiljaa myöntyä ratsastajalleen, vaikka nöyräksi tammaa ei taatusti koskaan voi kutsua.

Minttu on sievä poni toimiessaan, ja joskus sen menoa sivusta seuranneena, siitä ei uskoisi sen olevan semmoinen tuittupylly kuin se onkaan. Tammalla on mukava tapa kantaa itsensä ja liikkua eteenpäin pyrkien ja käyttää kroppaansa aktiivisesti. Jaloistaan se on aavistuksen tarkka varsinkin esteillä, mutta omalla osallaan sekin lisää herkkyyttä kouluratsastukseen ja näin yleisesti se antaa kimolle kauniin, liitävän liikkeen.

Koulukentillä Minttu on oikeasti parhaimmillaan, vaikka taso ei olekaan kova. Juurikin sen herkkyys, ryhti ja eteenpäinpyrkimys ovat sen valttikortit lajin parissa, ja onhan se ihan näyttäväkin kouluponi. Toisaalta, iästään johtuen onhan kimo vielä raakile, ja sen varovaisuus jalkojen kanssa saa esimerkiksi peruutukset tuntumaan ylitsepääsemättömiltä ja tamma vaatii kovastikin rohkaisua hellällä kädellä lähteä tekemään jotain uutta. Uskottavasti kuitenkin Minttu kasvanee mörkövaiheen yli ja peruuttelee pian. 

Mintun emä Elle on kisannut esteillä, joten pitihän meidänkin harjoitella esteitä ajatellen. Kimo tuittupeppu omaa mukavan ryhdikkään ja pyörivän laukan, sekä jaloistaan tarkkana se kyllä taatusti hyppää reilulla varalla, jos on siis hyppäämässä. Vielä hieman estekammoinenhan poninperskule on, ja kimo saattaakin sävähtää esteen ohi hyppäämisen sijasta, mutta onhan tässä aikaa kehittyä ja harjoitella ennen varsinaista kisaamista.

Ajolle Minttua on aloitettukin jo ohjaamaan lähinnä ohjasajon muodossa, ja myönnettävästi se on ehkä yhteistyönhaluisin ohjilla. Siinä, missä se on hirveän varovainen olento selästä, on kenties ohjien ja tamman välillä tarpeeksi hajurakoa, jotta se tyytyy tekemään vähän reilummasti askeltaen ja hieman enemmän tarmolla. Ajopuolella odotamme siis suuria welshin kanssa, kunhan sinne asti ehditään.