Playground Ponies

Ajatus Motista lähti oikeastaan sen jälkeen, kun löysimme (eli Ellen löysi) Italiasta Suomeen vierailemaan saapuneen raudikkotamman, brittisukuinen Lilymoor Raspberry Cream Caken. Halusimme (siis Ellen halusi) ehdottomasti näin herkullisesta tammasta jälkeläisen, olihan sillä asiallinen ja harvinainen suku. Oman valikoiman puutteessa päädyimme selaamaan netin syövereitä, ja Italiasta saadun vinkin avulla katseet suunnattiin suomenhevosia kasvattavaan Vappulaan, jonka laumaa oli monimuotoistamassa minikokoinen oripoika Jon Bon Pony. Oli siis enää vain Vappulan Ellin suostumuksesta kiinni, että tämä kaksikko saatettiin yhteen, ja onneksemme jo heti kesän alussa saimme sovittua treffit kaksikolle.

Odotusaika meni aika tasaisen tylsästi, sillä emätamma ei järjestänyt meille mitään suuria yllätyksiä. Ainoana toiveena varsan suhteen oli sen sukupuoli, sekä tietty terveys, ja päivälleen varsonut Cream Cake lopulta toteutti niistä molemmat; saimme pienimmän, mutta eloisimman ja vikkelimmän tammavarsan, jota varmasti kukaan ei ollut aiemmin tavannut. Melko pian kävi selväksi, että kyseessä oli minikokoiseksi jäävä ja komean letin omaava elohiiri, ja heti luovutuksen tullessa autoon oli pakattu voileipien ohella termari sekä tallista pienin löydetty riimu.

​

Mottikokoinen Matti, eli Motti-Matti, joskin nopeammin huudettuna Motti. Niin ruman nimen tämä sähköiskun saanut ponitamma sai, valitettavasti, toki eipä Motti juuri nimensä kauneudesta välitä - ei se oikeastaan välitä edes nimestään, sen verran vikkelä ja huonokuuloinen miniponi on kyseessä. Raudikko on siis sitä osaa meidän laumasta, jotka kuuntelevat vain aniharvoin ja ruoka-aikoihin, muuten oikeastaan eivät ollenkaan ja niiden elämänkutsumus on olla mahdollisimman villi ja vapaa, tai ainakin niin vapaa, kuin tarhan lankkuaidat antavat periksi.

​

Motti on yllättävän nopeakoipinen tapaus huolimatta lyhyistä tappijaloistaan, ja yleensä se aiheuttaakin varsin suurielkeistä väsymystä sille onnekkaalle, joka sen tarhasta joutuu talteen poimimaan päivän askareisiin. Viisas hakija osaa kuitenkin ajoittaa noutonsa siihen ruoka-aikojen lähituntumaan, jottei minin perässä tarvitse kiertää koko tarhaa, ainakaan useampaa kertaa.

Motin hoitaminen on itse asiassa ihan mukavaa touhua; kunhan tahti on suht jouhevaa ja ponin kanssa ei vitkuttele ihan äärimmäisen pitkään, tamma jopa tyyntyy paikalleen ja keskittyy lähinnä valpasilmeiseen seurusteluun.