Playground Ponies

16.12.2018, poniagility-rata Lumiukon rakennuksesta, päiväkirjamerkintä © omistaja

​

Lähdin ponin kanssa lumiukkomittelöön sillä asenteella, että nyt mamman mussukkakin pääsee leikkikentän ulkopuolelle saapumisensa jälkeen! Talliapulaiset huokaisivat röyhkeästi kylläkin helpotuksesta kertoessani innoissani vieväni Mussun poniagilityyn, kuiskivatpa vielä selän takana, kuinka Mussuvapaasta päivästä tulisi suorastaan yksi lomapäivä lisää. Mokomat eivät vaan arvosta Mussun omalaatuisuutta. Joka tapauksessa pääsimme Katriinan tallille puolisen tuntia ennen tapahtuman alkua, ja maanitellessani mustaa shetlanninponiani trailerista vannoin kuulevani tonttujen hihittelyä hieman vastahakoisen orini käytökselle. Lopulta Mussu seisoi pihalla musta karva kiirtäen ja huuli mutrulla hiekotettua kenttää hakaten. Heti kilvan alkumetreillä ponini jymähti paikalleen vastalauseeksi hangessa tarpomiselle. Maanittelin sitä aikani suitsista kiinni pitäen, mutta viisiminuuttisen jälkeen päätin mulperinmarjani jatkaa mököttämistä. Kietaisin ohjat käden ympärille ja kumarruin taputtamaan kasaan lumipallon alkua, josta saataisiin perinteisen lumiukon alku. Siinä kyykkiessäni taisi persikka päästä ärsyttämään mustaa pikku maybeckiläistä, sillä seuraavassa hetkessä talvihousuista kuului repivä ääni, ja moni kilpakumppanikin kääntyi katsomaan, mikä oli ratkennut. Persuuksissa kivisti ikävästi, ja kääntäen yläkroppaani Mussuni seisoi pala mustaa kangasta ja välissä olevaa vanua suussaan. Hetkellisesti meinasin jopa suuttua tajuttuani rakkaan poniorini iskeneensä hampaansa kiinni takalistooni, mutta mustien nappisilmien tuijottaessa koiranpentuilmeellä takaisin kankaanrietaleen pudotessa hangelle annoin jo suloiselle orille anteeksi, ja kohautin olkiani. Osa kisaajista katsahti vielä puhkipurtuja housuja ennen paluuta ukkojen ja akkojen pariin, ja silmissä kyyneleet kirvellen jomotuksesta Mussu kulkea lompsi nyt mukanani pyöritellessäni palloa kostealla, puhtaanvalkoisella hangella. Tavoitteenani oli rakentaa tietenkin perinteinen lumiukko - kolme palloa, tikkukätöset, porkkananenä ja hiilestä silmät, vanhasta kaulahuivista sekä kuluneesta tallipiposta vielä somistetta. Tallimestari oli aamulla ehtinyt ihmettelemään mystisesti kadonneen mustan nukkaantuneen myttynsä kohtaloa, ja olin vain ihmetellyt miehen mukana pipoa paremmin taskuun tunkien. Ostaisin pappaikäiselle Tulkulle uuden kyläyhdistyksen joulumarkkinoilta, jonne suunnattaisiin tulevana viikonloppuna. Ponin hallinnan kannalta pulmallisinta rakennusprosessissa oli mussukkani lievä vastaanhangoittelu sekä yhden hengen mielenosoitus siitä, kuinka hangessa oli hirveän vaikea tarpoa. Minä 158cm hupakkona loikin oikein ketterästi valkoisella hangella, vaikka lunta oli polviin asti, siinä missä musta shetlanninponi rämpi kylmissään ryntäitä myöten. Siksipä mulperinmarja sattuikin aina silloin tällöin juurtumaan paikoilleen, vaativasti minua tuijottaen, mutta jatkoin vain lumen taputtelua ja pallojen kasaamista päällekäin hyräillen Jollei Jouluna Ole Lunta -sävelmää. Huokaillen poniori lopulta aina antoikin periksi ja kulki mukanani tylsistyneesti rokkitukkansa paksuja etujouhia ravistellen. Juuri kun olin saamassa tekeleeni valmiiksi ja porkkananenän hiilisilmien ja kivisuun seuraksi sattuipa minulla tippumaan se pahainen vanha tallivintiltä kaiveltu villahuivi. Ilman sitä ei tulisi lumiukkoa, näin olin päättänyt. Niinpä päättäväisesti reikä edelleen takalistossa tuulen armoilla vilkkuen kurkotin huivin puoleen, vain kuullakseni rapean napsahduksen. Kauhuissani neuletekelettä kätösissä puristaen käännyin lumiukon puoleen vain huomatakseni, että puolikas nenästä puuttui! Vihaisesti mulkaisin Mussun suuntaan, joka rouskutteli oranssi vaahto suupielissä valuen, kova pilke silmissään takaisin tapittaen kuin sanoen "mitä meinasit nyt tehdä, flikka?". Pari syvää henkäystä myöhemmin ja itselleni mantraten, käännyin huuliaan lipovan shetlanninponin puoleen ja tuumailin sille ääneen "no onpahan persoonallinen ja meidän näköinen ukkeli!". Jos Mussu olisi voinut puhua, jotenkin kuvittelin sen vakavan tuijotuksen olevan verrattavissa angstilla maustettuun "ootsä tosissas" -lausahdukseen. Kun Katriina kilkatti kimeästi kulkuskoristetta ja julisti viimeisen kilpaminuutin alkaneeksi, minä hoputin poniani vielä takaisin metsän reunasta varpujen kanssa, jotka saivat toimittaa käsien virkaa. Kerrankin Mussu tuntui olevan samaa mieltä kisan aikana; ehkä se tahtoi jo pois hangesta ja tiesi, että mitä kiireemmin me juostaan, sitä nopeammin paleltuvat poninjalat pääsisivät lämpimään talliin kuivattavaksi. Siispä Mussu vierelläni koikkelehdimme korkein askelin molemmat takaisin puolinenäisen, haisevapipoisen ukkomme luo ja tökäten tikut käsien paikalle käännyimme kohti Katriinaa valmistumisen merkiksi. Viimein kulkunen soitti viimeisen kerran kisan päättymisen merkiksi, ja monen kisaajan jännitys purkautui lopulta nauruna sekä ponien taputteluna. Lopputulosta ihaillessani ajattelin että Mussusta ja meikäläisestä saa oikein kelvollisen parin lumihommiin. Päässäni jo alkoi ruksuttaa ajatus kyläkoulun markkinoille - jospa veisin sinne pari ponia lapsia kyyditsemään ja järjestäisin lumiukkokilpailun? Mussu tuntui kuulevan aivojen raksutuksen, ja kiireellä lähti vetämään minua kohti kolattua pihamaata. Mulperinmarjan puolesta ukot ja akat olivat tältä erää tässä!