Katlahus

Oikeastaan Innystä kaikki lähtikin; kun maatila oli ostettu ja ponityttötaitoja verestetty, päädyin haaveilemaan lopulta omasta ponista. Rodusta en vielä silloin tiennyt, mutta joku isompi joka tapauksessa. Silloisen ratsastuksenopettajani kanssa jäimme juttelemaan tavoitteistani erään hikisen tunnin päätteeksi, ja hieman osittain väsyneenä päästin livahtamaan unelmani nelijalkaisesta kotipihan miljöötä rikastamaan, ja luonnollisesti Katariinalla oli heti antaa välittäjän numero, jolta löytyisi taatusti mitä etsin. Ihan palveluksena hän sen antoi, kunhan toisin ponia sitten näytille ja hänen kriittisten silmiensä alle, kuulemma.

Vaikka olin toppuutellutkin naista aina autooni pääsemiseen asti, en voinut olla pohtimatta, että mitä jos opettaja oli oikeassa, ja tilaisuudesta pitäisi ottaa ilo irti. Ei kai siinä mitään menettänytkään, paitsi rahaa, mutta se nyt olisi pientä siihen, mitä oma poni voisi ehkä antaa. Näitä pohdiskellen päädyin muotoilemaan lyhyen viestin annettuun numeroon.

Heti seuraavana aamuna minulle jo soitettiin, että olin ollut yhteydessä ihan kreivin aikaan; heillä olisi nyt iso Briteistä tuotu welshtamma käsissään, ratsukoulutettu ja kaikki, ja vaikka hintaa oli, niin oli myös näköä ja kykyä. Luvatusti välittäjä laittoi heti perään kuvia mustasta yli ponirajojen paukkuvasta tammasta, jolla oli hurmaava ilme ja vielä ihastuttavampi nimikin. Mitäpä siinä voi oikein tehdä, kun mahdollisuus annettiin semmoiseen kaunottareen?

Kolmisen viikkoa myöhemmin käytyäni ensin koeratsastamassa ja ihastumassa tähän kertakaikkiseen upeuteen, ja hankittuani vielä eläinlääkäriltä puhtaat paperit, oli Inny viimein seisomassa hyppysissäni omalla pihallani. Siinä vaiheessa vasta tajusin, että minulla oli varsinainen kultakimpale käsissäni, ja hitto soikoon, niin upea, että tahdoin näyttää sen koko maailmalle.