Katlahus

En oikeastaan ollut yhtään markkinoilla uusia hevosia ajatellen, mutta heinäkuun korvilla panin merkille myytävän suomalaisen nyffitamman. Ponilla oli jo mukavasti ikää ja jonkin verran kisakokemusta kouluratsastuksen parissa, ja oikein yhdistettynä siitä voisi joskus toivon mukaan saada Haliin yhdistettävän orin sukunsa puolesta. Tovin mietittyäni tarjosinkin poniniemeläisestä, ja sovitusti lähdin katsomaan rautiasta ponia.

Koeratsastuksen ja eläinlääkärin papereiden perusteella minä sen sitten ostin, jos ei mihinkään muuhun niin rakastavaan loppuelämän kotiin, koska kyllä jokaisella vakavasti otettavalla nyffikasvattajalla (vaikkei sellaista minusta koskaan saisi) täytyi olla poniniemeläinen tallissaan, ja mikä sen mukavampaa kuin valmiiksi laitettu tamma.

​

Runa on varsin mukavuudenhaluinen poniotus, missä on omat hyvät ja huonot puolensa. Pääasiassa hyviksi voi laskea ettei se juuri likaa itseään ja arjen elo on pääosin hyvin rauhallista, kunhan rutiinit ovat vakioituneet. Huonoa tässä on se, että Runa tulee ensin - kaikessa. Se ei voi sietää ajatusta, että ruokaa ei toimiteta sille ensimmäisenä, eikä sitä, ettei hoitaja hae sitä sisälle ennen muita. Ja sitten kopistellaankin karsinoiden seiniä ja näykitään tarhakavereita, etteivät ne vaan tunkeile tamman ohitse portilla. Ei siis voi väittää, että tämä tamma on mitenkään äärimmäisen tasainen otus, tammamainen kuvaa sitä ehkä paremmin.

​

Runa on siis hyvin tarkka sen käsittelystä ja sillä meneekin herkästi tunteisiin, jos se ei koe tulleensa huomioiduksi. Ei siksi, että poni on ihmisläheinen, vaan siksi, että se vaan kuvittelee ansaitsevansa luksusta. Sen mielestä ihmisen kun pitäisi tanssia hänen pillinsä mukaan, eikä toisinpäin. Arjessa onkin kaikesta helpoin hoitaa se rutiinien mukaisesti ensimmäisenä, ja kompromissit tamman kanssa ovatkin päivän kuuma avainsana; niin kauan, kun sen kanssa suostuu vähän myötäilemään, on se myös rentoutuneempi ja täten paljon myötäilevämpi takaisin. Mitä tulee itse hoitamiseen, on Runa yhtä paljon hieno neiti kuin draamalaamakin; varsin hyväkäytöksinen (tai ehkä Runan tapauksessa arvokas on oikea adjektiivi), eli minkäänlaisia hölmöyksiä se ei harrasta.

​

Poniolennon yleisestä sielunkuvasta on jo voinut saada käsityksen, että kyseessä on varsin herkkä tapaus. Sääntöön ei tule poikkeusta ratsastuksen sarallakaan, vaan kyseessä on taatusti yksi herkkähipiäisimmistä poneista, joiden selkään voi päästä (tai joutua). Hyvin kovakätiselle ratsastajalle Runa onkin erittäin armoton tyytymättömyydessään, ja aran ratsastajan kanssa tamma viekin selässä istuvaa mielensä mukaan - ei siis välttämättä yhtään minnekään. Sen sijaan Runan mieleen ovat silkkihansikkain ratsastavat koulutädit ja suuta repimättömät esteratsastajat, joilla on hyvin vakaa istunta ja huojumaton tasapaino.

Kemioiden kohdatessa Runa on itseasiassa varsinaista silmänruokaa; se antaa yhtä paljon kuin pyytää. Tamman ässät ovat hyvin kaunis ja sulava ravi sekä kaunis koottu yleisilme, jotka varmasti tekevät vaikutuksen vähänkään lajista ymmärtävälle. Varsin korkeatasoinenhan poni ei ole, ja se johtuu lähinnä sen oikukkaasta luonteesta, mutta tasosta viis se osaa kyllä asiansa.

Esteillä raudikko vaatii jopa mahdollisesti enemmän kuin pelkällä sileällä; ratsastaja ei saa repiä suuta, hermojen tulee kestää ja kulmat sekä ponnistuskohdat tulee olla sentilleen siinä, missä tamma ne näkee itse; muutenhan tämä kavioistaan raivostuttavan tarkka otus ei hyppää ollenkaan. Tähän auttaa vain ja ainoastaan toisto ja yksinkertaisesti osaava ratsastaja, joka osaa myös puskea Runaa eteenpäin turhien hienostelujen ylitse.