kaikki tekstit © VRL-14618
kopiointi kielletty

Tekstinäytöt

Wiherkankaan Ruiskaunokki - luonnekuvaus

Isä Riesasta otettiin vähän väriä elämään - niin fyysisesti että henkisesti – ja emä Jasmiinista kauhaistiin roimasti tyyneyttä ja ystävällisyyttä soppaan. Siitä syntyi kaunis voikkotamma Wiherkankaan Ruiskaunokki elokuun ilta-auringon kajastaessa hiljalleen soljuvaan viljaan. Lapsi ristittiin Kertuksi, ja myöhäiskesän varsa vietti auvoisia laidunaikoja vielä pitkälle elokuun loppuun.

Kerttu on isänsä tavoin veikeä, emänsä tavoin leikkisä suomenhevonen pienmitoissa. Tamman kanssa toimiminen huomattavasti helpompaa isä Riesaan verraten, vaikka eipä Kerttukaan mikään tylsä, toimeton tapaus ole, mitä nyt enemmän humoristinen hupsuttelija. Pohjimmiltaan voikko on kuitenkin kaikkien kanssa ystävyyttä tekemässä oleva, paijauksia ja herkkuja rakastava pyöristyvä tammuska, joka antaa mitä siltä pyytää ja vielä enemmän.


Tarhassa Kerttu viihtyy oikein mielellään, ja laidunkauden alussa tammaa kesälaitumille talutellessa saakin pitää lujasti kiinni narusta – Kerttu ottaa muuten varaslähdön. Pientamma nyt vaan nauttii kaikessa säässä ulkoilusta, tuli taivaalta vaikka puukkoja. Alussa melkeinpä aina pääseekin naureskelemaan suomenpollen takapään heittelylle sen intoillessa viheriöllä, mutta nopeasti rauhoittuva voikko keskittyy pian ahneuksissaan syömiseen. Lumeakaan ei Kerttu kaihda, päinvastoin, siitä edellisyönä satanut puuterilumi on tamman mielestä parasta. Siinä voi piehtaroida, sitä voi maistella, sitä voi pölyttää ympäriinsä. Omalla tavallaan piekkari muistuttaakin pikku lasta, jolle maailma on täynnä ihmetystä joka kerta ulos päästessään.
Siksipä Kertun saaminen tarhasta kiinni voikin olla välillä haasteellisempaa hommaa, jos tammalta itse kysyisi, se tarhaisi kellon ympäri. Kaikkien onneksi myös Kerttuli on ruoalla perus suomenhevosen tavoin motivoitavissa, ja jos se ei tunnu tehoavan, kannattaa tämän tarhakaveri viedä ensin pois – yksin voikko ei viitsi kauaa töllistellä. Taluttaessa Kertun kanssa ei tarvitse oikeastaan murehtia sen suuremmista, mitä nyt pienhevonen napsii satunaisia silmuja ja havuja läheisistä puista hiukopalan verran ja voikukat tienpientareella on ehdottomasti saatava.

Hoitaessa Riesa-isän geeniperimä puskee esiin huomattavasti enemmän, ja kaikki Riesan tunteneet tuumivatkin, että meillä on Riesa 2.0 talossa. Kerttu on kuitenkin aavistuksen pehmeämpi, enemmän hemmotteluunkin keskittyvä isukkiin verrattuna. Vaikka ei voikkoa kannata aliarvioimaan mennä - myös pientamma vie harjat pakista ja niitä saakin etsiä koirien ja kissojen kanssa sitten karsinan peitteen seasta, jos sinne se sen ehtii hautaamaan. Siksipä Kerttua yleensä hoidetaankin käytävällä kahdella narulla sidottuna, jolloin suokin utelias pää ei pääse tunkemaan joka paikkaan. Tällöin tamma tyytyykin kohtaloonsa, ja sitä on oikeastaan ihan mukava puunailla ja sille uskaltaa jopa juoruilla vaikkapa tallin uudesta tulokkaasta tai parisuhdedraamoistaan. Kerttu antaa harjata ja rapata joka kohdasta, ja kutiava mahanalus vaan tuottaa suurta nautintoa harjasten rapsutellessa massukkaa. Ainoastaan jostain syystä häntäjouhien selvittely tuntuu aiheuttavan pientä närää ja peruutusaskelia, mutta siihenkin riittää taputus lautaselle ja napakka “odottaa”. Varustaminen Kertun kanssa sujuu ihan suihkauksessa, suitset sille saa päähän minuutissa eikä satulointikaan aiheuta ongelmia, mitä nyt kannattaa tarkistaa vielä vyö ennen selkään hyppäämistä.

Kentällä jälleen vahva isänperimä tulee esiin Kertun kanssa – sen keskittymiskyky on just ja just verrattavissa saappaaseen, ja voikko keskittyykin kaikkeen muuhun, kuin itse ratsastajaan. Alussa eritoten Kertun kanssa saakin notkistella ja koota ja hakea sitä tuntumaa ihan reippaan vartin verran. Pelkkä tuulenpuuska väärästä suunnasta voi rikkoa sen haetun yhteyden, jolloin moni ratsastaja alkaakin jo tuumailla, että pientamma on lähes mahdoton ratsastettava. Eihän se sitä kuitenkaan ole, suomenpolle vaan vaatii osaavan, vähän ronskimmalla kädellä uskaltavan ja ottavan ratsastajan, jolla riittää ideaa ja intoa tehdä vaikka ja mitä selässä. Parikymmentä minuuttiahan siinä voi vierähtää, ennen kuin Kerttu huomaa selässä istuvan kaksijalkaisen, mutta tämän jälkeen voikosta kuoriutuu näppärä, varma moniosaaja, joka jättää jopa superherkän puoliverisen varjoonsa – ainakin meikäläisten mielestä.
Kerttu on emänsä Jasmiinin kautta oikein ihastuttava kouluratsu, jolla on isältään perityt näyttävät ja koreat askeleet. Ravinvaihdokset sun muut säätämiset Helppo A –tasolla ovat oikein voikon erikoisalaa, ja yleisesti kehtaakin väittää, että Kerttu on kaunis, koossa pysyvä ja ryhdikäs tamma. Piekkari kuitenkin tylsistyy ja herpaantuu helposti liiallisen toiston seurauksena, jolloin myös tunnin aikana saattaa tuntua, että tammahan lyö ihan läskiksi ja pelleilyksi sen potkiessa hiekkaa huvituksekseen ja tekemällä hieman puolivillaisesti lintujen lauleskeluun keskittyen. Siksipä on tärkeää antaa tammuskalle veruketta muun osion muodossa.
Estehevosena Kerttu ei myöskään jää miksikään seinäruusuksi; se on vauhdikas, upean hyppytyylin omaava pienhevonen, jolla riittää paukkuja vetää metrikin. Voikon kanssa hypätessä ratsastajan suurimmaksi tehtäväksi jääkin vaan vauhdin säätely sekä suunnan näyttö - Kerttu hyppää täysin itse, aina ja mistä tahansa kulmasta. Sillä riittää myös rutkasti ponnistusvoimaa, hyppykorkeus on just eikä melkein kohdillaan, ja tamma tulee alas puhtaasti. Kerttu on siis suoraan sanottuna esteratsastajan unelmahevonen radalle, jolla ei ehdi miettiä koko suoritusta este kerrallaan. Tammuska pysyykin huomattavasti paremmin samalla aaltopituudella esteillä verrattuna vaikkapa kouluosuuteen.
Kerttu on maastoillessa innokas ja eteenpäin pyrkivä, mutta kaikkien meidän helpotukseksi mörköjä pelkäämätön ja vihreät miehet eivät sitä puskissa pelottele. Periaatteessa Kertun kanssa maastoilee yksikseenkin pienen lenkin, sillä käsistä se ei ole koskaan lähtenyt eikä yrittänytkään, vaikka välillä se nostaa omatoimisen laukan tai salakavalasti kuvittelee suuntaavansa vasemmalle peltoaukealle laukkailemaan sydämensä kyllyydestä. Reipas takaisin ohjaus polulle kuitenkin saa Kertun kävelemään kiltisti pitkin reittiä, mitä nyt liian likelle yltävän koivunoksan lehdet lähtevät mukaan. Kerttu on myös selvästi tarkkaavainen ympäristöstään, mutta juuri mikään ei sen suuremmin sitä säpsäytä, kunhan ratsastaja muistaa jättää turhan pilvilinnailun rennon lenkin aikana toisen, laiskemman hevosen selkään.

Parmesan Romance - luonnekuvaus

Olen aina rakastanut juustoja. Jotkut ei tykkää, mikä tykkään. Niinpä olinkin ensimmäisenä jonossa naureskelemassa erään englantilaissyntyisen herrasmiehen varsamyynti-ilmoituksessa olevalle nimelle; parmesaaniromanssi. Jotenkin tämä juustoinen nimi kuulosti vain niin ohittamattoman hyvältä tarjoukselta, että soittelin lisätietoja kyseisestä tammavarsasta. Puhelimessa Charles hurmasi minut niin aksentillaan että jotenkin niin cheesillä myyntipuheella, että lupauduin lähtemään toiselle puolelle maata tutustumaan tähän herkkuun. Vastassa sitten odottelikin juuri tasan tarkkaan niin syötävän suloinen ja pyöreä hiirakko tammanalku, että Charles naureskeli vielä piilottavansa piskuisen ennen kuin sen ehtisin silmilläni ahmia. Kuukausi myöhemmin haettiin ikioma parmesanjuusto sitten kotiin. 

Parma on tasan just niin herkullinen kuin sen nimi antaa ymmärtää; piskuinen ponitamma on erittäin hurmaava melkein mustine silmineen, hiirakkoväreineen ja veikeän, juuri suuhun sopivan nimensä kanssa. Ja Parma tietää kyllä, että se on tasan just niin ihanan suloinen kultamussukka, että se tekee mitä lystää sillä oletuksella, että kaikki on anteeksiannettavissa. Ilkeähän tämä pikkuflikka ei toki ole, enemmänkin semmoinen saakelin rasittava, lusiva ja ahmiva pikku hippo.

Parman kanssa saakin olla valmiina rypemään joka perhanan mutalammikon yli, oli se sitten tarhasta hakiessa, taluttaessa tai tarhaan viedessä. Parma löytää kummasti aina jostain jonkin oikein kurasen rapakon, jossa se rypee villisian elkein. Siksi sen kanssa onkin ihan turhaa ruveta hienostelemaan harjauksen suhteen, eikä loimet tunnu pysyvän ponitamman kyydissä mukana, jotenkin se ne irrottelee niin itseltään että muilta ponikavereiltaan. "Osittain tehty on jo puoliiksi valmis" sopiikin tämän shetlanninponin hoito-ohjeiden kultaiseksi keskitieksi, eli kunhan harjailee suht puhtaaksi ja jättää harjan letitykset ja muut hömpötykset poes Parman kanssa, voi  sen riemukasta sottailua katsella hyvillä mielin. Kavioiden putsaukset Parman kanssa tahtoo olla vähän 50-60, joskus niihin tuhlaantuu vähemmän aikaa, yleensä kyllä enemmän. Hoitaessa tämä miniponi tahtoo kyllä muutenkin järjestellä ylimääräistä ajankulua, sienet on kaikista paras jättää pois pakista, sillä ne tullaan repimään silpuksi, ja mitään tallottavaa ei kannata jättää ponitamman jalkojen likelle; ei edes varpaita.

Ajaessa Parma on just niin veikeä kuin voisi olettaa. Ihanan ällösuloinen shettis kulkee ihan omia reittejään kaasuvaihe päällä heti alusta alkaen, ja monesti viisi minuuttia kärryillä tahtoo jo mennä tunnin salitreenistä. Hiirakon ponin päähän ei mahdu sitten lainkaan ajatus urasta ja siitä, miksi se kärry siellä perässä pitää raahata, mutta napakan ohjastajan kanssa sulaa se tämäkin juusto kuin uunissa. Parmasta saakin hyvänä päivänä oikein siedettävän, jopa katseltavan arvoisen paketin.

Vuornan Pikkupulla - luonnekuvaus

Helmikuisena pakkasyönä syntyi meille viimein vuornalainen Pikkupulla, jota oli odotettu innolla Turmeltajan koko poppoossa; olihan siinä kaksi veikeää, persoonallista vanhempaa taustalla! Ja mitäpä muuta Riemun ja emä-Pullan varsasta voikaan tulla, kuin vähintään yhtä veikeä, ilkikurinen pysyvän silmäkulmanpilkkeen omistava pikku tammuska?

Pulla on paljolti emäänsä tullut, toki isältään aavistuksen enemmän pehmeyttä ja mutkattomuutta kahmaissut, aavistuksen ilkikurinen, helposti tylsistyvä jokapaikanhäärä. Tamman mielestä on oikein kivaa viettää aikaa varsinkin kaksijalkaisten kanssa, päästeleehän ne hassuja ääniä ja pyytää mitä omituisimpia asioita, kuten jalkojen nostamista tai toppuuttelevat vauhtia, jota Pikkupulla ei suinkaan sitten ymmärrä - sille luonnollisin vauhti tuntuukin olevan ainakin ravi, jos ei laukka. Äiti-Pullasta poiketen kenties meidän helpotukseksemme oma Pullamme on osoittautunut vähemmän jästipäisemmäksi, enemmän isänsä tapaiseksi seurasta nauttivaksi ja sitä mielellään osoittavaksikin pienhevoseksi. Ruunikko on myös huomattavasti myöntyväisempää, positiivisempaa sorttia, jota ei suinkaan haittaa huono keli tai kuravelli, ehei, sen mielestä polulla vastaantulevan rapakon kurat täytyy ihan jakaa asti taluttelijalle vedessä kuopimalla ja iloisesti aikaa viettämällä.


Pulla on erittäin helppo tarhata – sen voi lyödä yhteen minkä tahansa hevosen kanssa, eikä pikkutammaa haittaa lainkaan äreämpikään seuralainen. Ruunikko piekkari nauttiikin kovasti myös nelijalkaisten seurasta, ja tykkää osoittaa sitä onnellinen ilme turvallaan kaveriaan kirputellen. Kun Pulla puolestaan kyllästyy hellittelyyn, sillä on jo kaavaksi muodostunut uusi missio - löytää se tarhan kuraisin tai pölyisin, vielä parempi jos molemmat, kohta, jossa voi rypeä ja syväpuhdistaa nahkaa. Pulla itse nauttii tästä enemmän kuin sen harjausvuorossa oleva hoitaja, saahan tuikkivasilmäisen tamman putsaamiseen varata ainakin tuplaten aikaa. Varotoimena kaikkein kuraisimpina kausina pienhevonen saakin ylleen ulkoloimen muista poiketen, ihan vain ajallisista - sekä henkisistä - säästösyistä.
Tarhasta Pullan saa suht helposti haettua – ei se nyt ihan vastaan ole tulossa, mielellään vaan toljottaa silmät pyöreinä hakijaansa kaverin luota, mutta eipä tammuska pakoonkaan pinkaise. Taluttaessa ruunikko onkin erittäin yhteistyönhaluinen, mitä nyt toki kaiken sortin rapakoiden ja ojien suuntaan vetävä, mutta napakalla otteella jättää Pullamme ruosteojatkin rauhaan.

Pulla on helposti tylsistyvää sorttia. Siitä on hirmuisen pitkäveteistä seistä paikallaan viittä minuuttia pidempään, jos mahdollisuus on kierrellä ja kaarrella ja tonkia karsinan tai käytävän joka kolkka ja nurkka. Siksipä pikku Pullamme hoidetaan vain sidottuna. Tokihan se edelleen hieman kyllästymään ehtii, eritoten hoitajan rapatessa kurapan kannattaa jättää useamman askeleen päähän, mukaan lukien varusteet. Pulla ja varustus sopii yhteen kuin laiva ja majakka; pelkkä nahkan näkeminen saa piekkarin intopiukeaksi, tarkoittaahan se yleensä reippailua ja yhteistä tekemistä. Siksipä ruunikon kanssa ei esiinnykään sen suurempia vastusteluja, mitä nyt vaan innoissaan saattaa kuopia lattiaa hommalle rytmiä.

Selästä käsin - jos sinne ehtii ennen tamman omatoimista liikkeelle säntäystä - Pulla on oikein miellyttävä, tosin ainoastaan taitavan ja tarpeeksi virikkeitä antavan ratsastajan käsissä. Pienhevosen keskittymiskyky on nimittäin välillä kolmivuotiaan lapsen tasolla, joka on sattunut pääsemään uuteen, leluja pursuavaan päiväkotiin. Kaikkialla on niin paljon nähtävää ja kuultavaa ja nuuskuteltavaa! Pulla onkin varsinainen ohjus heti perseen satulaan koskiessa, ja siinä kysytään puolestaan jo käsilihasten kuntoa pidätellä puolisen minuuttia ruunikkoa, että jalustimetkin saa paikoilleen. Tämän jälkeen kannattaakin jo varautua antamaan höyhenenkevyitä apuja, sillä pienikin apu voi saada tämän piekkarin säntäämään ravissa siksakkia pitkin kenttää. Pullan kanssa verryttely voikin tuntua toivottomalta, sillä mielellään ei tammuska tuhlailisi aikaa mihinkään käyntilöntöstelyyn kun kaahaillakin voisi, ja joskus Pullan kanssa nyt ei vaan pääse yhteiselle tasolle. Yleensä kuitenkin myös tämä ruunikko rauhoittuu parinkymmenen minuutin jälkeen, ja sitä voi jopa alkaa ratsastamaan ihan ajatuksen kanssa.
Pullasta kouluratsastus voi olla kuolettavan tylsää, varsinkin, jos tunnilla toistetaan jatkuvasti samaa. Ikivirkeä tamma ei myöskään tykkää käyntihommista sitten yhtään. Kaikkiaan sen keskittymiskyky on siis todella, todella olematon kouluratsastukseen, mutta taitavampi ratsastaja saa Pullastakin kouluhevosen esiin. Ruunikolla on, kuten olettaa saattaa, ylivoimaisesti voittamaton, kaunis ja puhdas ravi, ja saapa kouluväännöistäkin Pullalle mieluista hommaa välttämällä turhaa toistelua. Kiireessä pientamma voi hieman jättää suorituksensa huolimattomaksi, mutta tekemällä osuuden vain pari kertaa putkeen yleensä saa jopa “tylsäämälsää”-asennoituneen Pullamme keskittymään itse tekemiseen, vaikkakin tämän jälkeen ruunikon mielestä homma on jo nähty. Mahdoton kouluhevonen Pulla ei suinkaan siis ole, se vaan vaatii kärsivällisen, sitä ymmärtävän ratsastajan hellällä kätösellä, joka osaa vaatia siltä.
Esteillä tämä pienhevonen suorastaan tihkuu ja puhkuu intoa alla, ja puomit nähdessään Pulla on jo menossa radalle, vaikka sen vuoro ei vielä olisikaan. Aremman ratsastajan käsiin ruunikkoa ei annetakaan, sillä menosta uskotaan tulevan aika päätöntä sähellystä, jossa sydän pomppii kurkussa. Jälleen kerran pienhevosen kanssa ensisijaisesti toimiikin varmakätinen ja rauhallisuutta uhkuva ratsastaja parhaiten. Ratsastajan tehtävänä onkin lähinnä säädellä vauhtia sekä ohjata ponia oikealle esteelle, ja Pulla hoitaa kyllä hyppyosuuden. Kulma voi olla periaatteessa mikä vain, esteeseen piirrettynä vaikkapa lohikäärme ja Pulla hyppää. Tamma on siis varmasti ja korkealle ponnistava, pehmeän alastulon omaava estesuokki parhaimmillaan. Ruunikko suorastaan nauttii tästä liitävästä hommasta, jolloin pyöreä piekkarikin voi lentää. Huvitustahan se välillä on herättänyt Pullan mojauttaessa yli ysikymppisen, mutta moni myöntääkin loppumetreillä ihailevansa tamman asennetta ja estekykyjä.
Maastossa – no maastossa Pullalla on tietty jälleen vakionopeudensäädin säädettynä ainakin 100km/h, ellei jopa enemmän, näin kuvainnollisesti sanottuna. Kukapa sitä maastossa joutaa vain rennosti köröttelemään, ei ainakaan pienpulla! Tamma nauttii suuresti maastoon päästessään, ja vaikka se kovasti tykkäisi kaahailla villissä kiitolaukassa pitkin peltoaukeaa, jotenkin tuntuu, että ruunikko pysyy näpeissä vähän paremmin luonnon keskellä. Liekö se suomalainen metsänpeikko sen sisällä käskee nauttimaan hetkestä sitten enemmän, tiedä häntä. Joka tapauksessa Pulla on oikein kiva valinta metsälenkillekin, eikä sen kanssa tarvitse pelätä säikkymisiä sun muita, vaikka valpas ja aktiivisesti ympäristöään seuraava pienhevonen kyseessä onkin.

Vähäpellon Varjonuotti - päiväkirjamerkintä

Syyskuu oli vaihtunut lokakuun ruskaiseksi ajaksi, ensimmäiset yöpakkaset olivat ehtineet jo roudittaa maata ja lehti alkoi hissukseen vavista irti syystuulten riemuitessa pitkin tannerta. Tarhalle kävellessä aamukuuran peittämä ruohikko ratisi vaivautuneesti kenkien alla, paljaita sormenpäitä kirveli ja nenänpäässä viihtyi hento puna. Olin sattunut lupaamaan dookielle pysähtymään ohi ajaessani Turmeltajan tiloissa pullakahveilla, ja aamukuuden hämärässä tallin omistaja oli tietenkin täydessä touhussa jo tallin puolella ruokkimassa ja tarhaamassa parin apukäden kanssa malttamattomia, ikinälkäisiä suomalaisia. Muutama uninenkin tapaus oli karsinoista takapäänsä minulle kääntänyt astellessani käytävällä.

Kumahtelevat, pakkasenrapisevat askeleet kulkivat hissukseen vierelläni. Olin tarjoutunut viemään pari hevosta tarhaan homman jouduttamiseksi, ja dookie oli lykännyt käsiini rautiaankimon loimitetun oripojan, Nuutin, joka oli heti tekemässä tuttavuutta kanssani. Suuret silmät ammollaan ja korvat hörössä suomenhevonen oli hamunnut paljasta kämmentäni, jonka sille tarjosin nuuskuteltavaksi. Pyyhkien käteni sen turvasta varisseesta kuivuneesta mutapölystä maiskautin vielä orin liikkeelle, ja Nuutti suuntasi kuin reitin ulkoa oppineena kohti omaa tarhaansa, kuunnellen muiden hevosten vaativaa nälkää, pihalla humisevaa tuulta ja muutaman rautiaan puhinaa lokakuun ensimmäisissä miinusasteissa.

Suljin portin perässäni ennen narun irrottamista. Vähäpeltolainen jäi hetkeksi paikalleen, minua tutkiskellen ja mittaillen, kuin odottaen jotakin – liekö taskunpohjalta tuoksui orille unohdetut minttupastillit. Hymähtäen katselin kaunista hevosta kaivellen taskusta kaivatut karkit, ja tarjoten niitä Nuutille, irrotin varovasti suomenhevosen harjaan jääneen pienen, kuivan mutapaakun. Aavistuksen huvittuneena mieleeni tuli omalla tavallaan jonkun sortin hippo tästä herttaisesta, hellyydenkipeästä sekä yhteistyönhaluisesta oripojasta.

Skychaser HA - päiväkirjamerkintä

Olin sattunut lupautumaan Sonjalle kuvausavuksi Daelwyniin lokakuun lopussa Walesissa matkatessani. Kysellessäni foorumilla vierailun arvoisia kuvauskohteita sekä yleisestikin ottaen paikkoja, jotka olisivat must see -listan kärjessä, Sonja oli ottanut yhteyttä kysellen, olisiko kamerasta ja naisesta sen takana kuvaamaan puoliveristä vaivan palkkaa vastaan. Tila oli sattunut olemaan reitin varrella, joten olin mielelläni suostunut tekemään pienen mutkan Walesin nummiseudulle.

Niinpä värjöttelin kentän toisella puoliskolla tihkusateen tunkiessa ohuen syystakin läpi flanellipaidan alle Sonjan verrytellessä kaunista, lihaksikasta rautiasta puoliveristä, jonka kanssa olin sopinut tekeväni tuttavuutta loppukierroksilla. Koulupainoitteinen Sara oli uteliaana sieluna heti omistajansa kanssa kentälle päästyään ehtinyt nykiä taskujeni lärpäkkeitä sinne unohtuneista hevosnameista haaveillen, minkä jälkeen tämä tähtisilmäinen puokki oli nuuskutellut kameran linssiä vasten vaahtoisen kuorrutteen. Pahoitellen Sonja oli naureskellut kanssani tamman uteliaisuutta ja ystävällisyyttä sekä harmitellut Iso-Britannian kuuluisaksi käynyttä harmaata säätä, mutta muisteltuamme Suomen räntäaikoja tuumailimme, että pieni tihku ei kuvausta tai ratsastusta estäisi. Niinpä Sonja laittoi Saran vääntämään ja minä kameran laulamaan linssin putsailtuani parhaani mukaan.

Ratsukko verrytteli alussa uralla käynnistä raviin vaihdellen Sonjan kootessa kuvauksellisen kaunista rautiasta hakien siihen kontaktia sekä rauhoitellen jopa liian herkäksi käyvää hevosta. Puoliverinen suoritti kuitenkin mallikkaasti omistajansa alla parhaansa mukaan, ja pistin merkille sen kauniit ja voimakkaat mutta silti liitävät askeleet. Innosta sisällä kihisten kiittelin suurempia voimia mahdollisuudesta kokeilla loppuverkoissa tammaa Sonjan lupaamana, mutta nyt keskityin kameran asetusten löytämiseen. Viitisentoista minuuttia myöhemmin Sonjan kasvoille jysähti keskittynyt, vakava ilme, ja mitä ilmeisimmin hän haki ohjat käsiin ja Saran korvat kuulolle. Kameran sulkija rapsahteli vimmalla räpsiessäni kaksikosta kuvia, milloin kontallani hiekalla, milloin seisaaltani. Huvittuneena ajattelin, että samalla tässä tulisi mukavasti päivän kyykyt tehtyä. Sonjan alla taipuva puoliverinen oli erityisen kaunis katseltava, vaikka suurimman osan ajasta sen katselu tapahtui pienestä neliöstä. Selvästi äärimmäisen apuherkkä, varmajalkainen sekä osaava tamma teki työtä motivoituneena, tihkusateen tummentaessa lyhyttä karvaa sen ratsastajan nenänpään punertuessa.

Reilu 45 minuuttia puhdasta tekemistä, ravivaihtoja lisätystä koottuun, sulkutaivutuksia sekä laukanvaihtoja, myöhemmin Sonja viimein taputteli Saraa kaulalle, lähestyen käynnissä takkutukkaista kuvaajaansa. Sonja ehdotti, että tässä vaiheessa minä ottaisin ohjat loppuja varten, ja nopeasti kypärää ja kameraa vaihtaen, innostuksesta hermostuneena ponnistin rautiaan koulutamman selkään. Sonja ohjeisti minua rohkeasti ravaamaan ja kokeilemaan vaihtoja, vaikka kyseessä olikin jo tässä vaiheessa jäähdyttelyt. Nyökkäillen vein korviaan suuntaani pyörittävän tamman uralle, ja jo hetkessä tuli huomattua, että nyt mennään oikeasti kevyellä kädellä. Kuulin Sonjan räpsivän muutaman kuvan, ja rohkaisten hän kehotti minua kokeilemaan jotakin. Päädyin aluksi volttiin kootussa ravissa, minkä jälkeen jatkoin lisätyllä aina seuraavan pitkän sivun kulmakohtaan, jossa uskaltauduin jälleen kerran Sonjan rohkaisemana piruettiin pienen hien kertyessä nihkeästi sateen ohella niskaan.

Kameran suljin kuului ottavan muutaman kuvan sarjana, ja leveä hymy kasvoillani taputtelin rautiasta läsipäätä kiitokseksi. Se oli ehdottomasti yksi pehmeimmistä ja herkimmistä puoliverisistä, jonka olin koulupuolella tavannut, ja suunnilleen vartin jäähdyttelyn jälkeen luovutin hieman haikeana tamman ohjat takaisin omistajalleen. Pari viikkoa myöhemmin Sonja julkaisi sivuillaan useita ottamiani kuvia, sekä lisäsi yhden sarjan kuvista, joissa minä ja Sara ravasimme, tamma kootusti minun virnuillessani hammasrivistö loistaen ja märkä tukka putkella harmaan taivaan alla.

Marshymallow - sukuselvitys

i. Naylands Real Deal on brittilinjainen, Saksassakin kisannut ja nykyään Englantiin palannut vaikuttava ruunikko, jolta korkeutta löytyy 101cm edestä. Tukkajumalaksi ristitty tuuheajouhinen ori Rush on rakenteeltaan pyöreä, kompakti ja ryhdikäs, vahvajalkainen ja lihaksikas poni – kaikkiaan siis shetlanninponi parhaimmillaan. Erityisesti moni tuomari muistaa mainita vielä ruunikon kauniista, ponimaisesta mutta kirkasilmeisestä päästä. Liikkeessä Rush puolestaan on tehokas, eteenpäinpyrkivä ja ryhtinsä pitävä, ja liikkeistä löytyy tahdikkuutta ja varmaa, korkeaa askellusta. Ei siis voi jäädä ihmettelemään, miksi ori onkin kantakirjattu niin Briteissä että Saksassa I-palkinnolla. Myös näyttelyitä kiertänyt, pari BIS- voittoakin kerännyt poni on jättänyt kehänkierron taakseen tänä päivänä. Rushin aktiivikilpaura valjakkoajon parissa on vielä osittain kesken, vaikka 14-vuotias kisaakin viimeisiä vuosiaan. Valjakossa vaativalla tasollakin pärjännyt poniori herättää suurta ihastusta, niin sen ulkomuodon, että sen yhteistyökykyisyyden, energisyyden ja sulavuuden vuoksi. Koululuokkia Rushilla on myös takana reilun kymmenen verran Helppo C –tasolla pienten lasten puolesta kisattuna, ja tällöinkin kehtaa sanoa, että ruunikko on käsissä pysyvä, nöyrä ratsu, joka tekee suurella ilolla ja sydämellä. Rushin kasvattaja erityisesti muistaa aina korostaa orin lempeää tekijäluonnetta sekä silti sen kirkassilmäistä energisyyttä oria käyttämään kiinnostuneille. Kaikessa loistossaan poni on osoittautunut vielä upeaksi periyttäjäksi, jonka varsoista voi tunnistaa samaa tekijänvikaa ja ryhdikkyyttä. Rushilla on tätä nykyä 36 jälkeläistä, joista 20 on ollut oreja, 16 hyvin näyttelyissäkin pärjänneitä, isänsä ominaisuuksia periyttäviä tammoja.

ii. Naylands Real Dean eli tutummin simppelisti Deaniksi kutsuttu ruunikko shetlanninponi porskuttaa edelleen menemään kasvattajallaan Englannissa. 102cm korkea ori on upeasti menestynyt sekin, ja sukunsa että oman rakenteensa vuoksi Dean on ollut erityisen suosittu siitosori myös Britannian ulkopuolella. Vahvaluustoinen, lihaksikas ja kompakti, rungoltaan pyöreä ruunikko liehuvine harjoineen on suorastaan henkeäsalpaavan kaunis näky esiintyessään, ja liikkeiltään tahdikas, pitkäaskelinen ja reippaasti askeltava Dean tuo kovan kilpailun kehiin. Näyttelyissä enemmän kiertänyt poni on myös kahminut BIS-sijoja Pohjoismaissa siitosreissuilla matkaillessaan. Kantakirjaan I-palkinnolla päässyt poni kisasi vähemmän aktiivisesti valjakkoa nuoremmalla iällään, ja 23 kisasta noviisitasoilla ajettuna Dean sijoittui 15 kertaa. Ruunikkoa valjakossa seuraamaan päässeet ovat juoruilleet orin olleen erittäin pehmeä ja nöyrä, tarkkaavaisesti tekevä poni, jota varmaan lapsikin voisi ajella. Deanista tulikin erittäin suosittu jalostuksessa sen pehmeän, lempeän luonteen vuoksi, ja myös sen jälkeläiset ovat osoittaneet samaa rakastavaa luonnetta, erityisesti lasten kanssa. Nykyään poni viettää ansaittuja eläkepäiviä ruohoa mutustellen, onhan orilla 56 jälkeläistä, joista kaikille se on periyttänyt palan luonteestaan että myös vahvaa rakennettaan.

ie. Bloomsfields Vanillastorm oli kaunis, pörheä ruunikko 102cm korkeudessa. Englannissa kantakirjauksen verran esille viety Vanilla oli rakenteeltaan tyypillinen, hieman kevytjalkainen ja vatsan seutumilta pyöreämpi, mutta sopusuhtainen, erityisen kauniin ilmeen ja pään omannut tamma. Paksu hamppujouhinen poni oli liikkeiltään aika vaatimaton, käynnissä askel oli pitkä mutta matala, ravissa toki korkeampi ja jo ryhdikkäämpi. Kaikkine ominaisuuksineen Vanilla sai III-palkinnon, jonka jälkeen kasvattaja myi sen jalostusoikeudet pitäen eteenpäin ratsastuskoululle. Siellä super kiltti, herttainen ponitamma piristyi lasten hemmottelutapauksena, ja ajolle opetettu, kisoissa käymätön Vanilla nauttikin lastenratsun roolistaan. Muutama varttuneempi pieni poniratsastaja intoutui erityisesti kouluratsastuksesta ruunikon kanssa, ja Helppo C –tasoa kisannut poni ehtikin sijoittumaan useasti. Ratsuna Vanillan hyviin puoliin kuului sen herkkyys, nöyryys ja lempeys, sekä miellyttämishalu. Osa ratsastajista väitti tammaa toki hieman liiankin laiskaksi ja pehmeäksi, mutta omistaja puolestaan usein vain tuumasi, että Vanillan vauhti ei nyt päätä huimaavan tarvinnut ollakaan, käytettiinhän sitä myös ihan taaperoiden ratsuna. Tammaa käytettiin jalostukseen loppumetreillä vain kahden varsan verran, jotka menivät sukupuoliltaan just 1- 1. Vanilla jätti molemmille tuuhean harjansa, roimasti lempeyttä ja kouluratsunkin kykyjä. Vanillan elämä päättyi 28-vuotiaana ratsastuskoulun haassa rauhallisesti nukahtaen jalasta löytyneeseen kasvaimeen.

e. Chillgrove’s Candybomb on veikeäluontoinen, itsepäinen ja energinen britti ruunikko, jolta korkeutta löytyy 103cm, toki persoonaa isommallekin hevoselle. Candiksi kutsuttu tamma onkin se näyttelyiden pestyin ja jynssätty tapaus, sillä suunnilleen joka kerta se joudutaankin rappaamaan huolella ennen kehää - ruunikko nimittäin tuntuu oikein rakastavan hiekassa piehtaroimista, kaikenlaista kuravedessä pikkulapsen tavoin hyppimistä sun muuta oikein sottuisaa touhua. Candi onkin yleensä priimakunnossa sopivasti sen vuorolla. Rakenteeltaan Candi on hieman pitkähkö rungoltaan, mutta vahvaluustoinen, sopusuhtainen kooltaan. Sillä on kaunis, ponimainen pää ja liikkeiltään poni on ryhdikäs, energisesti eteenpäin liikkuva tamma välillä jopa liiankin korkeilla askelilla ihan puhtaan innostuksen takia. Candi pääsikin lopulta II-palkinnolla kantakirjaan, jonka jälkeen se siirtyi lähes täysin kisaamaan valjakkoajossa sekä muutaman kerran kouluratsastuksessakin, toki ratsastuksessa heikommalla menestyksellä. Valjakkoponina noviisin tasolla pyörinyt Candi oli vauhdikas, helposti vitsailuksikin lyövä pikku ruunikko, jonka kanssa nauretaan edelleenkin useasti niin vaunuilta että katsomosta käsin - kaahaileva poni on aika huvittava näky innostuessaan ja kaahatessaan pilke silmäkulmassa. Yleensä Candin kanssa alku onkin vauhdikkaampaa, mutta rauhoituttuaan on tästäkin ponista saatu irti tekevä, osaava ja kuunteleva tapaus, jonka ryhdikkyys ja kaunis askellus saavat varmasti katsojan kuin katsojan huokailemaan. Kouluratsuna Candi ei siis ole kummoisasti osoittanut taitoja, sen mielestä koko homma on tosi tylsää ja painoakin pitää kantaa, joten muutaman kisan pelleiltyään läpi päätettiin homma jättää suosiolla tamman ohjelmasta. Nykyään vekkuliponi Candi on päättämässä myös siitoshevosen uransa 17-vuoden iässä kuuden varsan jälkeen, joille se on periyttänyt tummaa väritystään, pilkettä silmäkulmaan ja kärsimättömyytensä.

ei. Fairwater’s Bomber oli kaunis, ruunikko 104cm korkuinen shetlanninponiori, joka teetettiin alkujaan ihan vain sen emän omistaneen perheen uudeksi poniksi Englannissa. Harrastekäyttöön jäänytkin, klassiset sukulinjat omistava, pari näyttelyä toki kiertänyt Boss oli rakenteeltaan vahva, pyöreärunkoinen sekä hyvässä lihaskunnossa, ja liikkeiltään kyseessä oli eteenpäinpyrkivä, puhtaasti liikkuva ja pitkästi askeltava poni. Kantakirjauksen jälkeen - josta muuten saatiin II-palkinto – Boss jäi puhtaasti perheen lasten käyttöön ensiratsuksi. Ratsuna kyseessä olikin enemmän lasten tarpeisiin ja tasoon mukautuva, tarvittaessa energisempikin peloton monitaitaja, jolla lapset pääsivät hyppäämään niin puomiesteitä, ristikkoja että opettelemaan kouluratsastuksen perusteet. Perhe kertoikin aina lämpimästi, että ruunikko oli nöyrä, osaava ja kaikkensa antava lempeä oripoika, joka tuntui tietävän aina, kuka sitä käsitteli ja kenen kanssa kuului käyttäytyä erityisen varovasti. Myös markkinatapahtumissa talutusratsuna toimineesta Bossista tulikin myös naapuruston lasten maskotti, jota harjattiin ja hoidettiin yhteistuumin. Muutamat pienkisat käynyt ori ei koskaan menestynyt mainittavasti, mutta eipä Bossia koskaan mitattukaan voittojen perusteella. Bossin ainoaksi varsaksi jäi yksi tammavarsa, sillä vanhoilla päivillä ruunikko mentiin ja ruunattiin. Tämän jälkeen poni vietti leppoisia eläkepäiviä kevyesti edelleen ratsuna toimien että perheen pienimpien puunailtavana. Boss kuoli 26-vuotiaana ähkyn seurauksena.

ee. Blackon Caramel oli ruunikko ruotsalaissyntyinen 101cm korkea ponitamma, joka ostettiin Britteihin tamman ollessa nelivuotias erään kasvattajan sen bongatessa Facebookin syövereistä ja maksettua itsensä kipeäksi. Camilla -nimellä kutsuttu luonteeltaan kipakka, ilkikurinen tamma oli rakenteeltaan enemmän pitkärunkoinen, ohutjalkainen mutta sopivissa suhteissa pyöristyvä sekä pitkäkaulainen, omalla tavallaan enemmän raviponia muistuttava paketti, jonka käynti oli verkkaampaa sekä maata myötäisempää, mutta ravi lennokasta, tehokasta ja tahdikasta. Kyseessä oli siis ehkä ilmavampi ja kevyempi shetlanninponi, mutta Camilla kirjattiin kuitenkin kaikesta huolimatta III-palkinnolla viisivuotiaana yleisilmeen ollessa tasapainoinen ja perus shetlanninponin määritelmissä. Camillan uusi omistaja jätti suosiolla pohdinnan jälkeen näyttelyttämättä tammaansa sen enempää, ja niinpä arvonsa tuntevasta ruunikosta koulutettiin valjakkoajoon passeli, noviisitasolla kohtuullisesti menestynytkin poni. Camilla herätti toki välillä tirskuntaa varsinkin vanhan kansan brittikasvattajissa – olihan tammassa jotain kevyttä ja huulihan Camillalla oli aina tyytymättömästi mutkalla, eikä laahustava, luimiva shettis ollut mitenkään edustava näky lämmittelyissä, mutta monen hymy hyytyi ruotsalaisen asteltua areenalle. Camillan vahvoja puolia yleisesti ottaen olikin sen työmoraali, tekevä asenne ja kuuliaisuus. Muuten kyseessä oli omistajansa sanojen mukaan “hapan, yksikseen viihtyvä ja hiljainen tamma”, jonka kanssa ei moni päässytkään yhteisymmärrykseen. Kisauraa Camilla tarpoi läpi seitsemän vuotta, joiden jälkeen sen jo ikääntyessä se pääsi kokeilemaan äitiyden autuutta. Ruotsalaistamma pehmenikin huomattavasti luonteeltaan ihmisiä kohtaan ensimmäisen varsansa jälkeen, jos on uskomista omistajaan. Ruunikko nautti varsojen kasvatuksesta sekä hoitamisesta, toimipa se sijaisäitinä omalle että orvoksi jääneelle saman omistajan varsalle yhtä aikaa. Camilla periytti hieman kevyempää yleisilmettä sekä työmoraaliaan kaikille varsoistaan, mutta luonne jäi ainakin suurimmaksi osaksi ihan Camilla-kohtaiseksi. Tamma sai siitosaikana kuusi varsaa, joista neljä oli valjakossa menestyneitä oreja, kaksi puolestaan yllättävän energisiä sekä sosiaalisia tammoja. Camillan elämänkaari päättyi äkillisesti jo 20-vuotiaana lopetuksella vakavaan vasemman etujalan murtumaan.

Ku Sieniä Sateella - päiväkirjamerkintä

Enpä olisi uskonut näin pian palaavani itse rouva Ruusa-Petunian pariin nyt kolmivuotiaan kasvattinsa kanssa, mutta täällä sitä Porvoon jäisellä maaseudulla nyt seisoskeltiin hallissa. Helmikuinen päivä oli tuulisen kostea lämpötilojen huidellessa plussan puolella, ja Sienikin oli saanut alleen hokit lisäpitoa antamaan. 

Ruusa-Petunia oli ystävällisesti kutsunut meidät ilmeisesti tyypilliseen tapaansa kasvattajana muutamaa viikkoa aiemmin kyläilemään, jotta hän näkisi kasvattiorinsa kasvun ja tason, ja olimme sitten kisa-apulaisen kanssa päättäneet sopia Porvoon vierailun samaan syssyyn tulevan kisaviikonlopun kanssa. Sieni ei vielä näihin kisoihin ollut osallistumassa, lähti vaan ekstrana mukaan tätä jonkin sortin tapaamista varten, eikä talvipömppöistä oripoikaa haitannut ollenkaan seisoskelu kuljetusautossa heinäverkon äärellä. Suunnitelmana oli yöpyä Ruusa-Petunian hyvän rahan perintökartanossa, jonka aikana rouva pääsisi käsittelemään tynnyrimallista raudikkoa.

"Nouses hyvä tyttö nyt sinne selkään", kasvattajan topakka ääni kiiruhteli meikäläistä haaveilemasta, ja kiltisti kapesin Sienen leveään selkään. Jotenkin siellä oli aina alussa hirveän vieras olo istua - ori kun ei ollut ihan se sporttimallin suokki johon olin mennyt tottumaan. Nihkuttelin vielä itseni satulassa parempaan istuntaan Ruusa-Petunian valvovan silmän alla, ja pieni hiki nousi iholle jo valmiiksi - mitähän kasvattaja tuumaisi leikistä?

"Alahan verryttelemään, niin nähdään miten Sieni on edistynyt", rouva komensi, ja kilttinä tyttönä avustin tynnyrini liikkeelle. Hieman laiskaan tyyliinsä se lähti liikkeelle. Tyypilliseen tapaansa Sieni oli jälleen kerran hitokseen jäykkä, takapää kulki omassa rytmissä siinä, missä etupää tuntui raskaalta. Vaikka silmät olinkin suunnannut rautiaan korvien väliin ja eteenpäin, kuulin suorastaan sen hampaiden kiristelyn, mitä Ruusa-Petunia piti.

"Onpas se jäykkä", nainen mutristeli huuliaan. "Onko aina?"

"On, Sieni vaatii vähän aikaa päästäkseen liikkeelle", vastasin arasti, ja seitsenkymmenvuotias kasvattaja hymähti itselleen.

"Samanlainen kuin emänsäkin siis. Verryttele ihan rauhassa se auki ja hae päät samalle rytmille, näyttävät menevän omia teitään." Helpottuneena palautteen asiallisuudesta aloin työskentelemään suomensieneni kanssa nyt tutuilla otteilla, niin kuin kotonakin. Pidensin ja lyhensin käyntiä, käänsin orin voltille pariin otteeseen kulmissa ja vaihtelin ravista käyntiin ja pysähdyksiin. Sieni onnekseni alkoi vertyä ja kantaa itseään, takapää ei enää laahannut itsekseen ja edestäkin rautias oli keventynyt huomattavasti vartin sisällä. Nyt se alkoi kulkea jo ihan hevosen elkein. 

"No nyt näyttää jo paremmalta, sehän on hereillä. Hirveän voimakas liikkuja se ei ole, mutta eipä ole äitinsäkään, kumpikin hieman maavoittoisia. Aloitappa ihan keskiravilla volttiin, josta siirryt harjoitusraviin kentän keskelle ja siitä pohkeenväistöä uralle", Ruusa-Petunia ohjeisti, ja hieman kummastellen mietin, milloin tästä oli valmennus tullut. Ei siinä, ei se pahaakaan tehnyt Sienelle ja minulle.

Rautias eliö oli valmiiksi vetreä ja kuulolla, joten sen nosto raville ei tuottanut ongelmia. Voltissa Sieni askelsi hieman varovasti, liekö arkana jaloistaan ja askel jäi suht lyhyeksi, josta kasvattaja huomauttikin. Jatkoin kuitenkin ohjeen mukaisesti kohti kentän keskiosaa harjoitusravissa, josta siirryttiin suoriltaan pohkeenväistöön aina uralle asti. Sieni vastasi pohkeelle erityisen hyvin tänään, ja vaikka selvästi sen taso ei ollut ihan siellä, missä pitäisi ja paksu kroppa vielä oli orin alla suht kömpelössä käytössä, suoritti suomensieni ihan mallikkaasti eikä epäröinyt ohjeistusta. 

"Sehän meni ihan kohtalaisesti. Tee kuitenkin vielä sama uudelleen, aloita pitkän sivun puolivälistä ja toista, se vähän arasteli volttia", Ruusa-Petunia kuulosti ihan oikeasti yllättyneeltä. 

Toistettuani kasvattaja pyysi minua ratsastamaan kentän keskelle. Nainen pyysi minua topakkaasti kokoamaan Sienen alussa, ratsastaen melkein uralle asti keskikäynnistä, jonka jälkeen pysähdys ja peruutus neljän askeleen verran. Tämä vaihe ei oikeastaan aiheuttanut sen suurempaa päänvaivaa, Sieni oli nimittäin helppo koota, peruutuksessa vain hieman takaosasta raskaanoloinen. Samaan aikaan Ruusa-Petunia ohjeisti vasempaan täyskäännökseen takaosan kautta ihan orin takapään aktivoimiseksi, joka näytti tepsivän Sienen ottaessa sen nyt paremmin käyttöönsä. Siitä päästiin nostamaan harjoitusraviin, josta siirryttiin harjoituslaukkaan ja uralle, vastalaukkaan ja suurehkoon puoliympyrään. Inhottavan nihkeä talvikeli oli saanut minut hikoilemaan ja Sienen karvan kosteaksi, ja pyöreä ori alkoi pikkuhiljaa väristä. Onneksemme kasvattaja alkoi olla tyytyväinen näkemäänsä, taputellen nyt kiitoksia ja päästäen minut jäähdyttelemään. Annoin Sienen ravailla vielä kevyesti sen viitisen minuuttia ennen vapaata käyntiä, jonka aikana huomasin, että Sieni liikkuu jopa tosi kivasti alla, pehmeästi ja yhtenäisesti.

"Sieni on tasoon nähden kyllä ihan kohdillaan, semmoinen kahden pään huolehdittava sekä aika varovainen vielä askelistaan. Vaihdot ja siirrot siltä kyllä sujuu, ja motivaatio sillä on kohdillaan. Muista aktivoida sen takapäätä ettei se jää voimattomaksi ja laiskistu ratsastaessa. Oli oikein ilo nähdä kuitenkin teidän työskentelyä, eiköhän se siitä varmistu ja ala tasapainoittumaan kunhan ikää tulee", Ruusa-Petunia hymyili vienosti ja kertoi palautteensa. Sienen olin pysäyttänyt naisen eteen kuunnellakseni, ja tottahan kasvattirouva puhui. Kiitellen pääsin laskeutumaan satulasta hennoille koivillleni.

This site was designed with the
.com
website builder. Create your website today.
Start Now