Humun Piirretyt ♡

Kielokummun hevosia olin jo aiemmin kattellut sillä silmällä, että semmonen pitää joskus itellekin saada. Ajatus jätettiin kuitenkin itämään aina syksyyn 2018 asti, jolloin kasvattaja meni ja löi ilmotuksen nettiin jalostukseen tarjottavista oreista. Ensimmäisenä silmille pomppasi iät ja ajat ihastelemani Rohvessori, työhevoslinjainen rautias, joka rehellisesti sanottuna löi sitten bensaa liekkeihin. Remusta oli saatava varsa just nyt eikä sitten joskus. Itellä ei sattunut sopivaa tammaa löytymään, joten luotin kasvattajatädin neuvoon käyttää kielokumpulaista. Emäksi valikoitui nuori rautiaankimo Hentohelmililja, jonka ihana persoona yhdistettynä herttaiseen Remuun tietäis vaan vähintään yhtä ihanaluontoista varsaa. Niinpä tuumasta laitettiin toimeen, ja meikäläinen odotti varmistusta Liljan tiineydestä. Kun se marraskuun alussa sitten tuli, alettiin kotipihan tallia laittaa kuntoon. Lattiat hinkattiin tomusta, satulahuoneeseen järjestettiin lokero, ikkuna kuurattiin ainakin kolmesti, puupinnat lakattiin uudelleen. Nimikyltin askartelumateriaalit hankittiin kans hyvissä ajoin, vaikka nimeä ja sukupuolta siihen ei vielä uskaltanutkaan raapustella.
Joulukuun alussa meikäläisellä soi puhelin aamu kuuden jälkeen. "Onneksi olkoon, se on vaalea orivarsa", kajahti langan toisesta päästä, ja aamukahvit vedettiin siinä samassa väärään rööriin, niin ilahtuneita meidän päässä tästä uutisesta oltiin. Kasvattajatäti kyseli ystävällisen kärsivällisesti ilojuhlien keskeltä, että mikäs pörheälle varsalle laitetaan nimeksi. Pienen pähkäilyn päätteeksi kasvattajanimen perään lykättiin Helmeri, josta luonnollisesti taipui kutsumanimi Elmeri. Joulukuun puolivälissä pikku pakkasten aikaan vieroitusikään ehtinyt orivarsa saapui toisen kielokumpulaisemme Palvin kanssa vihdoin ja viimein kotio. 

​

Kielokummun Helmeri, meille Elmeriksi taipunut oripoika on osoittautunut suomenhevoseksi parhaimmillaan. Vaikka jääräpäisyyttä siitä löytyy hipun verran vähemmän ja kaikille jaettavaa rakkautta ripauksen enemmän mitä moni suomenhevosella tykkäis olevan, on vaaleanrautiaan hevosen luonne meille verrattavissa lottovoittoon. Työhevoslinjainen piekkari saa päivittäin meikäläisen pään pyörälle ja pinkkejä pilviä taivaalle sen rauhallisella, jotenkin vanhaa aikaa huokuvalla persoonalla, eikä oria uskois näin äkkiseltään suinkaan nuoreksi suokinaluksi sitten lainkaan. Elmerin jopa uninen olemus vois turhauttaa jotain toista, mutta mua se ei oo haitannut eikä tuu haittaamaan sitten koskaan, sillä seesteisestä tahdista huolimatta pienhevonen on myös helvetin nöyrä sekä työteliäs paketti, joka antaa kaikkensa, vaikka siltä pyytäis vaan puolikasta. 

​

Elmeri on tarhassa semmonen jotenkin surullisen näköinen, talvisin paksun mammutinvillan kasvattava tapaus, joka tuijottelee vaan johonkin kaukaisuuteen. Vanhasieluksi ristitty oripoika kuitenkaan ei oo läheskään niin yksinäinen kuin miltä se vaikuttaa, sillä se tarhaa seurashettiksemme Justimuksen kanssa oikeen mielellään. Yleensäkin piekkari nauttii kovasti muiden hevosten ja eläinten seurasta, sukupuolella ei oo mitään tekemistä kaveeraamisen kanssa, ainakaan Elmerin mielestä. 
Haettaessa tarhasta ori on just niin helppo ottaa kiinni kuin vois jo ajatella. Elmeri on nimittäin portilla ennen sua, valmiina lähtemään minne sitä ikinä viekään. Mutta taskunpohjat on tietty nuuskuteltava ennen lähtöä, josko sinne olis eksynyt kuiva ruisleivän kannikka tai näkkäripala - piekkari on nimittäin hulluna kuiviin leipiin, ja rehellisesti myönnettäköön, että sen pyöristyvä vatsanympärys johtunee meikäläisten miksaillessa ruispaloja pöperöihin. Mutta se on ny toissijaista tietoa. Taskujen tutkimuksen jälkeen Elmerin kanssa pääsee lähtemään liikkeellekin, ja onpa sitä joskus käveletetty ihan ilman narusta pitämistäkin, perässähän ori tulloo ku vanha koira omistajansa persuuksissa. Rautiaan vauhti ei välttämättä näin äkkiseltään päätä huimaa, ja kiireessä piekkaria saa hoputella kyllä niin paljon ku sielu halajaa, mutta kaikki Elmerin kanssa useammin työskentelevät on jo oppineet nauttimaan näistä talutuksista. 

Hoitaminen Elmerin kanssa soljuu ku vesi purossa. Mistään ei tuu draamanumeroa, kaiken mahollisen saa piekkarille tehdä ja orin mielestä harjailu ja puuhailu on vaan hyvää aikaa osoittaa sitä maailmankuulua rakkautta, jos suokki ei siis kuorsaa menemään alahuuli lörpöttäen. Rautias tykkääkin kirputella tupsupipoja, maiskutella takinhelmoja ja nuoleskella paitoja ihan vaan hoitaakseen takasin, vaikka monesti ruohonvihreä vaahto ei oo hirveän edustava lookki monen hoitajan mielestä. Meillä tätäkin omituisuutta on opittu aikojen saatossa arvostamaan just sellasenaan. 
Varustaminen yleensä lisää pikkusen säihkettä Elmerin silmiin, oli kyse sitten längistä tai satulasta, pelkkä nahan tuoksu saa pikkusuokin nuuskuttelemaan ilmaa tarkemmin. Varustaminen sujuu kyllä ongelmitta, kuolaimet nuori ottaa suuhun ihan tarjoamalla, satulan saa kiristellä aika lailla sopivaksi orin puhistessa vaan vieressä. 

​

Yleisesti ottaen Elmeri on pikkasen hitaammin lämpenevä, hyvät verryttelyt vaativa rauhallisen tasainen ratsastettava. Pikkuori ei tosiaan vauhdilla huimaa ja rehellisesti sanoen sen raskaaseen raviin saa totutella takaliston kanssa hyvän tovin, sillä rautiaan ravi on semmosta persettä kuluttavaa paukutusta, mutta muuten kyseessä on oikeen näppärä menopeli. Nöyrä ja tekevä Elmeri ei tuu koskaan häikäisemään ratsuhevosena, esteille siitä ei saa hevosta tekemälläkään - kantaahan se lempinimeä Katujyrä sen hitaan vauhdin ja olemattoman hyppykorkeuden vuoksi, mutta kyllähän korotettujen puomienkin yli me päästään, mutta sillä ei ihan kisaluokkiin asti päästä. Vahingossa ollaan kyllä päästy muutama puolmetrinen, mutta esteratsastelusta on tullu enemmän semmonen hauska irrottelu Elmerin kanssa. 
Kouluhevosena jo päästään kisaluokkiin asti, sillä ravistaan ja tankkimaisuudestaan huolimatta pikkuorhi osaa ja taitaa perusasiat hyvin ollen myös nopeasti oppivainen. Vaikka koota Elmeriä saa jatkuvasti eikä muoto oo aina ihan kohdillaan, ori kyllä antaa parhaansa helpon B:n tasolla. 

Rentoon maastoiluun vaaleanrautias on kuitenkin ihan se nappivalinta. Luonnon keskellä viihtyvä, varmajalkainen Elmeri on mukava puksuttaja vaikeakulkuisempaankin maastoon eikä sitä pelota turha lehtien havina tai joku karmivan punainen postilaatikko, muistuttaa vaan omenoiden väristä. 

Työajossa Elmeri on oikeasti ihan eri hevonen; puhistellen ja vaahtoa puskien tämä suomenputte menee vaikka läpi kiven ja kallion. Jos orin mielentilaa työajon aikana vois jotenkin kuvata, niin tähän väliin lyötäis kuva Super Sayanista. Omistautunut ja aina vaan moraalillaan yllättävä tähtipää on jokasen työhevosharrastajan salanen päiväuni.

Elmeri on kuuliaisesti myös opetettu valjakkohommiin, ja vaikka homma vaatii ehdottomasti hiomista, niin potentiaalia myös valjakkopuolelle tuntuu löytyvän. Välillä oria saa vaan palautella takas siihen sipsutteluun sen lipsuessa työajomentaliteettiin, jolloin kyydissä tulloo ikävä äitiä, mutta piekkari kyllä havahtuu nopsasti takasin homman jujuun ja nättiin kärryttelyyn.

​

© VRL-14618